79. Yllätys

Viikko sairaalasta kotiin pääsyni jälkeen Tuomaksen vanhemmat vasta lähtivät. Synnytyksen jälkeen olin aivan kuoleman väsynyt ja silti minun olisi pitänyt jaksaa Tuomaksen vanhempia pyörimässä meillä koko ajan. Nyt siitä oli kaksi viikkoa ja elämämme palasi normaaliin rytmiin. Mitä nyt minä olen paljon väsyneempi kuin ennen. Kaksi lasta tuottaa enemmän pyykkiä kuin yksi.

Minusta tuntuu, etten kerkeä tekemään mitään. Vessakin näyttää niin kuvottavalta, että sitä voisi melkein luulla jonkun juna-aseman vessaksi.

Vessan ehdin juuri ja juuri pesemään ennen kuin lastenhuoneesta rupeaa kuulumaan kitinää.

- Tullaa, tullaan.

Katsahdan huoneen toiselle puolelle ja siellä Siiri leikkii nätisti, eikä kiinnitä mitään huomiota uuteen pikkuveljeensä.

- Sinulla taitaakin olla nälkä vai mitä?

Väsähtäneenä lampsin poika sylissäni keittiöön ja lämmitän maidon.

Jesperin pienet sormet tarraavat lämpimään tuttupulloon.

Ja sitten tapahtuu jotain mikä tuntuu, joka kerta maailman tärkeimmältä asialta. Kun näet lapsesi hymyilevän ekaa kertaa elämässään.

Röyhtäytän pojan ja ajattelen, käy sinä Tuomas vain töissä. Minä saan todistaa, jokaisen hetken lastemme kasvusta.

- Tylsää! Siiri huutaa ja kipittää huoneestaan ulos.

- Tule katsomaan telkkaria. Sieltä taitaa tulla lempi ohjelmasi.

Olisin halunnut katsoa jonkun elokuvan, mutta ainakin Siiri pysyy tyytyväisenä vähän aikaa.

Siirin lempi lastenohjelma oli Happy Rabbit ja sen laulut.

- Siiri kulta. Ota peukalo pois suusta.

Tyttö vain pudistaa minulle päätään ja jatkaa sormensa imemista. No johan nyt!

Ohjelman loputtua hoputan Siirin vessaan ja silla aikaa menen itse laittamaan Jesperiä nukkumaan.

Onneksi Siiri kävelee jo reippaasti itse ja osaa käydä potalla.

- Pyhkimään! kuulen lastenhuoneeseen asti kun Siiri huutaa.

- Odota hetki. Laitan veikan nukkumaan! huudan takaisin.

- Öitä, pikkuinen.

Kello lähenee jo kymmentä. 

- Nyt sitten käyt nätisti nukkumaan vai mitä?

- Ei väsytä, Siiri valittaa.

- No ihan varmasti väsyttää. Pää tyynyyn vain.

- Eii!

- Älä huuda. Veikka nukahti jo.

Kellon tulessa puoli yksitoista Siiri viimein nukahtaa. Helpotus.

Väsyneenä vedän yövaatteet päälleni ja haukottelen suuresti. Jokainen päivä on nykyään vain niin samanlainen.

Kello on paljon, mutta tiedän, että kotiin voin soittaa milloin vain.

- Hei äiti. Enkait herättänyt.

- Et tietenkään. Mitä kuuluu?

Kävelen sängyn vierelle ja lysähdän lattialle.

- Voi äiti. Minä olen niin väsynyt. Tuomas on joka päivä aamusta iltaan töissä ja minä saan hoitaa lapsia yksinäni täällä kotona, sanon ja purskahdan itseni yllätykseksi itkuun.

- Voi kulta. Älä itke. Sellaista se on kuin toinen käy töissä.

- Miten sinä jaksoit meidän kanssa? Minua väsyttää kamalasti.

- Kyllähän se voimille otti, mutta kun on lapsia heidän tarpeet pitää laittaa ensisijalle. Älä itke. Tiedän, että olet väsynyt, äiti koittaa lohduttaa kun nyyhkytän puhelimeen.

Kello on jo kaksitoista kun kömmin viimein sänkyyn.

Nukahdan heti.

Puoli yhdeltä kuulen kun auto ajaa pihaan ja ulko-ovi aukeaa.

Kuulen kun Tuomas haukottelee väsyneenä ja laahustaa makuuhuoneeseemme.

Tuleepä hän kuinka myöhään tahansa töistä niin silti hän käy joka ikinen ilta/yö vilkaisemassa pienokaisiamme.

Sen jälkeen hän laahustaa takaisin makuuhuoneeseemme ja kömpii viereeni.

***Pari päivää myöhemmin***

Juuri kun olen pukemassa Siiriä kuulen kun ovikello soi. Kuka ihme siellä mahtaa olla? 

Katson hölmistyneenä lasioveen. Aukaistuani oven äiti ja isä kaappaavat minut ja Siirin isoon rutistukseen.

- Mitä te täällä teette? kysyn ihmeissäni kun pääsen irti vanhempieni halauksesta.

- Viime puhelusi jälkeen minulle tuli sellainen olo, että meidän on viimeinkin tultava katsomaan pikkuisiasi, äiti vastaa.

- Ihanaa kun tulitte. Käykää sisään.

- Sinä voisit käydä vähän laittautumassa. Et taida pahemmin käydä ulkona nykyään, äiti sanoo kun astelemme olohuoneeseen.

Nolostuneena lasken Siirin lattialle.

- Äiti, minulla on kädet täynnä hommia koko ajan.

- Siispä lähdemme ulos nyt yhdessä. Mene laittautumaan, äiti komentaa minua kuin pikkuista lasta.

Minusta on ihanaa kun näen pitkästä aikaa äitiä ja isää, mutta minua vähän hävettää, että olen päästänyt itseni tähän kuntoon. Mitä he mahtavat ajatella kun heidän lääkäritytöstään tulikin vain kotiäiti? Amanda ja Anna sentään ovat menestyneet hyvin omilla aloillaan.

Jim istahti tyytyväisenä sohvalle ja katseli kun hänen vaimonsa nappasi pikkuisen Siirin syliinsä.

Kyllä ne ajat sitten menivätkin nopeasti. Hän oli nyt isoisä ja jäisi vuoden lopussa eläkkeelle. Minne ne vuodet oikein katosivat?

- Heippa. Minä olen sinun mummosi. Tuletko syliin?

- Joo, Siiri hihkaisi innoissaan kun näki välillä muitakin ihmisiä kuin isän ja äidin ja veikan.

- Sinä voisit käydä hakemassa sen uusimman tulokkaan. Niin pääsemme sitten heti lähtemään. 

-Missäs veljesi huone oikein on? Elisa kysyy pieneltä tytöltä.

- Tuolla, tyttö vastaa ja osoittaa heidän huoneensa suuntaan.

- Minäpä menen, Jim vastaa leppoisasti ja kampeaa itsensä ylös sohvalta ja suuntaa lasten huoneeseen.

Pidellessään ensimmäistä lapsenlastaan sylissään Elisa pohti, että vastahan hän oli itse ollut nuori äiti ja pidellyt omia lapsiaan sylissä. Sitäpaitsi Siiri oli kuin ilmetty äitinsä pienenä. Samanlaiset vaaleat kutrit kuin hänen kummalakin tyttärellään.

Lastenhuoneessa Jim nosti varovasti pienen pojan syliinsä ja hymyili.

- No heipähei. Oli jo aikakin saada vähän miesvahvistusta tähänkin sukuun.

- Ajatella, että meidän pikkuisellamme on jo kaksi lasta, Elisa huudahti kun näki pienen tuhisevan käärön.

- Jo oli aikakin. Saisivat ne kaksi muutakin tehdä itselleen samanlaistet, Jim naurahti.

- Anna on aina ollut niin kova menemään ja Amanda on kait jo luopunut toivostaan lasten suhteen, Elisa huokaisi.

- Kyllä se Amandakin ehtisi niitä lapsia vielä hankkia jos pistäisi vähän kiirettä asioihin, Jim murahti.

- Mitä te oikein juoruatte? naurahdan kun kuulen vanhempieni puheet.

- Sitä vain kun luulimme jo, että emme saa koskaan lapsenlapsia, isä vastaa ilkikurisesti.

- No onneksi teillä ei ole enää sitä huolta, huokaisen.

- Lähdetääpäs sitten, äiti sanoo ja työntää minua eteiseen päin.

Tunnin kiertelemme erilaisia nähtävyyksiä kunnes silmiimme osuu ihastuttava rantakahvila ja päätämme poiketa siellä.

- Mitäs neidille saisi olla? tarjoilija kysyy leikkisästi.

- Ihan yksi kahvi vaan, vastaan ja hymyilen. 

Pitkästä aikaa olen muuallakin kuin omalla takapihalla tai sisällä.

- Ja se tekee kaksi simelonia, mies vastaa.

- Kaksi? Ompas halpaa, hämmästelen.

- Kauneille naisille aina edullisempaa, mies sanoo ja vinkkaa silmää.

- Vai niin. No kiitos.

Menemme terassille istumaan kun sieltä löytyy sopivasti syöttötuolikin Siirille.

- Ajatella, että täällä on näin lämmintä vaikka on jo syksy, äiti huokaisee ihastuneena.

- Iltaisin täälläkin on jo aika viileää, vastaan hörppiessäni kahvia.

- Me äidin kanssa katselimme kotona millaisia talomarkkinoita täälläpäin on, isä sanoo yllättäen.

- Miksi ihmeessä? ihmettelen.

- Nytkun meillä kerran on lapsenlapsiakin niin haluaisimme nähdä heitä useammin. Ja isäsikin jää pian eläkkeelle niin mikä meitä siellä Riverwievissä enää pidättelee? äiti jatkaa.

- Oikeastikko? Luulin, että nautitte maalaiselämästä?

- Siitä olemme saaneet nauttia jo yli kymmenen vuotta. Voisi vaihteeksi kiva kokeilla merielämää, äiti naurahtaa.

- Voi teitä. Minusta olisi ihanaa jos te muuttaisitte tänne. Pääsisitte tutustumaan Tuomaksen hirviö vanhempiin, lipsautan suusta.

- Bella! isä sanoo järkytyneenä.

- Totta se on. He ovat hirveitä! 

Äidin jäädessä rauhoittelemaan isää puheistani minä käyn lämmittämässä Siirille puuron kahvilan puolella.

- Me tässä isän kanssa puhuimme juuri, että voisimme muuttaa tänne heti kun talvi on täällä ohi.

- Ihanaa! Minulla on ollut valtava ikävä teitä.
- Siihen nähden, et ole kyllä paljoa pitänyt yhteyttä, isä murahtaa.
- Jim, äiti luo varoittavan katseen isään ja isä ei jatka aiheesta enempää.

Kahvila reissun jälkeen siirrymme puistoon katselemaan kaupungin vilskettä.

Pitkästä aikaa tunnen itseni todella onnelliseksi. Siiri juoksee innoissaan puistossa ja vanhempani lepertelevät Jesperille puistonpenkillä.

Siiri on valtavan onnellinen kun saa täyden huomioni vähäksi aikaa.

En ollut edes tajunnut kuinka valtava ikävä minulla olikin äitiä ja isää.

- Isi! Siiri hihkuu yht' äkkiä.

- Isä on töissä. Hän tulee vasta sitten kun sinä olet nukkumassa, sanon ja kaappaan tytön syliini, mutta tyttö vain jatkaa.

- Isi! Isi!

Mutta sitten kuulenkin tutun äänen takaani.

- Ketkäs minä löyinkään täältä kun olin matkalla kotiin, Tuomas naurahtaa ja astelee meidän luokse.

Isä ja äitikin saapastelevat luoksemme kun huomaavat Tuomaksen.

- Mukava nähdä teitä taas pitkästä aikaa, Tuomas sanoo hämmentyneenä ja kättelee isääni.

- Ajattelimme tulla yllätysvierailulle, äitini sanoo Tuomakselle ja halaa tätä.

- Aiotteko viipyä pitkääkin täällä? Tuomas kysyy ystävällisesti ja on selvästi ilahtunut vanhempieni tulosta.

- Lähdemme aamulennolla. Meillä on varattuna hotelli aivan tästä keskustasta, isä vastaa.

Kaikkien vaihdettua kuulumiset isä ja äiti päättävät kokeilla omenanpyydystys kilpailua, joka on suosittua täällä syksyisin.

Kyllä huomaa, että isä ja äiti ovat asuneet maalla jo tovin.

- Mukavaa, että vanhempasi tulivat käymään, Tuomas sanoo minulle kun seisomme lapsiemme kanssa sivussa.

- Niin on. Minulla olikin heitä jo kamala ikävä, vastaan ja kutitan Siiriä.

- Eikö sinun pitäisi olla vielä töissä? kysyn ihmeissäni.

- Päätin lähteä vähän aikaisemmin ja viettää laatuaikaa perheeni kanssa, Tuomas sanoo ja hymyilee minulle.

Hymyilen vaitonaisesti Tuomakselle.

- Olet näyttänyt niin väsyneeltä pitkään, Tuomas sanoo varovasti.
Hämmästyn. Luulin, ettei Tuomas ole huomannut.
- Minusta on mukavaa, että päätit lähteä aikaisemmin töistä tänään, vastaan.

- Meidän täytyykin lähteä tästä jo hotellille, että jaksamme aamulla herätä, äiti sanoo kisan loputtua.

 - Tulkaa pian uudelleen, Tuomas sanoo isälleni.

- Ai eikö Bella vielä kertonut? Me aiomme muuttaa tänne keväällä, isä sanoo Tuomakselle.

                               - No sittenhän me tapaamme silloin, Tuomas sanoo innoissaan.
                            - Pidä huolta jaksamisestasi, äiti kuiskaa minulle halatessaan minua.

- Nähdään pian, Jim sanoo ja kättelee Tuomasta.

Kotona ennen lasten nukkumaan menoa Tuomas vielä lekkii pitkästä aikaa Siirin kanssa ja Siiri oikein loistaa onnesta.

- Eiköhän olisi jo aika mennä nukkumaan, sanon kun Tuomas on joutunut yli puolituntia leikkimään hevosta Siirille.

- Eii, Siiri valittaa ja tarttuu isäänsä kaulasta.

- No, mutta. Totellaanpas nyt äitiä, Tuomas naurahtaa ja kaappaa Siirin syliinsä ja kantaa tämän lastenhuoneeseen.

Pitkästä aikaa lapset saavat meiltä molemmilta hyvänyön suukot.

Siiri on tyytyväinen kun isä laittaa hänet pitkästä aikaa nukkumaan, eikä anna minun edes lukea itselleen.

- Nukuthan sitten kiltisi? Tuomas kysyy ja pörröttää tytön hiuksia.

Siiri vain nyökkää hymyillen.

- Sitten suukko isille.

Lasten nukkuessa pääsemme viimeinkin viettämään laatuaikaa kahdestaan.

- Olin kyllä yllättynyt kun näin vanhempasi, Tuomas naurahtaa.

- No niin minäkin. Mutta se oli iloinen yllätys.

- Kuinka sinä jaksat? Tuomas kysyy yllättäen.
- Hyvin, kuinka niin?
- Älä viitsi. Eivät vanhempasi yht' äkkiä lennä tuhatta kilometriä tänne yhdeksi yöksi.
- Mutta nyt he lensivät, vastaan.
- Kulta, sinun pitää kertoa jos olet väsynyt.
- Anna olla nyt. Anna minun nyt kerrankin vain nauttia seurastasi.

~

Vähän taas kesti tän osan kanssa. Mutta täällä se nyt on.
Nyt saattaa kyllä jatkossakin kestää kun aloitin aamupostin jakamisen ja sen seurauksena vaan nukun kaiket päivät :D Mutta ainakaan toistaiseksi en tee sitä kuin tämän kuukauden.

Mutta sitten mitäs mieltä olitte kun nähtiin taas Jimiä ja Elisaa?