Family White 2: kesäkuuta 2013

***TUOMAS***

Kuluneet kuukaudet olivat ottaneet veronsa Bellasta. Sinä yönä makasimme vain hiljaa lastenhuoneen lattialla sylikkäin. Melkein olin jo ehtinyt torkahtaa kun Bella ponkaisi ylös ja näytti tuskaiselta.

- Mitä nyt? kysyin vakavana.

Bella katsoi minuun säikähtäneenä ja alkoi haukkomaan vaivalloisesti henkeä.

- Minulla, minulla on kamalia supistuksia, Bella sopersi hengästyneenä.

Ilmeisesti stressin purkautuminen oli laukaissut synnytyksen.

- Yritä hengittää rauhallisemmin. Ei tässä mitään hätää, meitähän on tässä kaksi lääkäriä paikalla, sanoin lempeästi puuskuttavalle Bellalle.

- Mitä sinä oikein höpiset? Minä haluan sairaalaan nyt heti! Bella oli huudahtanut minulle.

- Älä nyt hermostu. Mennään, mennään.

Ajoin auton suoraan oven eteen, että Bella pääsisi nopeasti istumaan.

- Tuomas, minusta tuntuu, että se on laskeutunut jo tosi pahasti. En halua synnyttää autossa, Bella oli itkenyt koko matkan sairaalalle.

Sairaalaan päästyämme kaikki synnytyslääkärit olivat jo hommissa ja minun ei auttanut mennä kuin vetämään työvaatteet päälle ja mennä auttamaan oma lapseni maailmaan.

Aamuyöstä kävelin hymyissä suin tuoreen äidin ja lapsen huoneeseen.

- Kuinkas täällä jaksetaan? kysyin lempeästi.

- Ihan hyvin, Bella sanoi ja hymyili minulle väsyeenä.

Kumarruin nostamaan pienen tyttäreni kehdosta.

- Hyvinhän täällä näytetään voivan.

Siiri Emilia Dono syntyi kaksi viikkoa etuajassa, mutta oli täysin normaalipainoinen ja hyvinvoiva lapsi.

Katselin tuhisevaa kääröä haltioissani.

- Tuomas, koska me pääsemme kotiin? Bella kysyi väsyneellä äänellä sängystä.

Laskin tytön varovasti takaisin vuoteeseen.

- Huomenna työvuoroni jälkeen lähdemme kaikki yhdessä kotiin, vastasin.

Sillä hetkellä olin varma, etten voisi olla onnellisempi.

***BELLA***

Tuomaksen käydessä töissä ja Siirin nukkuessa minä olin kehittänyt itselleni uuden harrastuksen.

Päivät pitkät vietän kotona lapsen kanssa, joten jotainhan minunkin oli keksittävä. Tuomas oli tehnyt pientä remonttia meillä Siirin syntymän jälkeen. Tuomas oli ostanut meille ison uima-altaan etupihalle ja takapihalle minä sain pienen puutarhan.

Sain kasvatettua vaikka mitä. Nytkin pihaamme oli noussut pari kaunista kukkasta. En tosin tiennyt mitä ne olivat, mutta noukin pari niistä sisälle maljakkoon.

Kukkaset päätyivät keittiönpöydälle upouuteen mermaid-maljakkooni.

Pitkälti päiväni kuluvat kotitöitä tehden. Nyt kun meitä oli kolme, pyykkiäkin oli kolmen edestä. Tosin minusta kyllä tuntui, että pyykkejä oli ainakin viiden edestä. Siirin vaatteita sai olla koko ajan vaihtamassa.

Pari pesukonetta lisäksi ei olisi pahitteeksi.

Siirin synnyttyä olin myös ruvennut kirjeenvaihtoon äidin ja isän kanssa. Ilokseni isä ja äiti olivat tehneet sovinnon Annan kanssa.

Siiri oli vielä kovin pieni, mutta yritin silti opettaa tyttöä potalle.

***

- Mitä lentokone sanoo? kysyn kikattavalta tytöltä.

- Prmm, tyttö vastaa.

- Sanooko? kysyn ja lennätän tyttöä.

Siirin kikattaessa kuulen kun auto lähestyy pihaamme.

Punainen kiiltävä urheiluauto kaartaa pihaamme. Auto on varmasti tolkuttoman kallis, enkä tunne ketään joka omistaisi sellaista.

Nousen istumaan ja lasken vasta istumaan oppineen tytön viereeni.

-Prmm, tyttö sanoo ja katsoo autoon.

Autosta nousee hienosti pukeutunut nainen ja ihmettelen suuresti miksi hän saapuu meidän pihaamme.

Nousen ylös maasta kun ehkä hieman luiseva nainen saapuu meitä kohti.

Ihmeissäni katselen naista ja mietin mitä hän haluaa meistä?

- No mutta Bella, etkö sinä tunnista minua? nainen sanoo naurahtaen.

Tunnistan äänen heti kun sen kuulen vaikka nainen onkin vanhentunut silmissä.

- Amanda, mitä sinä täällä teet? kysyn naurahtaen.

- Pitkästä aikaa. Kuulin, että olet saanut lapsen, Amanda sanoo ja halaa minua.

- Anteeksi, etten ole ilmoittanut mitään. Elämäni on viimeisen vuoden sisällä ollut yhtä sekasortoa, huokaisen tädilleni, joka kyllä oikeastaan on kuin isosisko minulle.

- Ei se mitään. Meillä kaikilla on tainut olla omat huolemme ja niiden keskellä olemme unohtaneet toisemme. Mutta siihen on tultava muutos. Niinpä päätin tulla vierailulle, Amanda sanoi hymyillen.

- Olen iloinen, että tulit, sanon ja kuulen Siirin ääntelyn takaani.

- Ja täällä se pienokainen on, sanon ja nostan tytön syliini.

- Oi, hänhän on aivan kuin sinä pienenä, Amanda sanoo lempeästi.

- Ihanko totta? Minusta hän on aivan Tuomaksen näköinen, sanon.

- Tuomas on siis miehesi? Amanda kysyy.

- Kyllä. Hän on Twinbrookista. Olet ehkä nähnyt hänet joskus, hän oli paras ystäväni, vastaan.

- Minulla on hämärä muistikuva, Amanda vastaa.

Siirrymme sisälle auringosta ja annan tytön Amandalle siksi ajaksi kun menen vaihtamaan vaatteita.

Amanda katselee liikuttuneena pientä tyttöä. Voi kun hän olisi halunnutkin pienen lapsen. Mutta työ oli vienyt hänet mukanaan, eikä hän ollut milloinkaan pysähtynyt miettimään perheen perustamista. Hän alkoi olla jo sen ikäinen, että lapsen hankkiminen olisi myöhäistä. Olisihan hänellä ehkä vielä pari vuotta aikaa, mutta Amanda ei nähnyt siinä mitään mieltä.

Viisi vuotta sitten hänen ja Nikin tiet olivat erkaantuneet. Teinirakkaus oli kestänäyt yllättävän kauan, mutta lopulta sekin tuli oli sammunut ja jättänyt jälkeensä kaksi katkeraa aikuista. Hän sekä Niki olivat liikaa keskittyneet omiin töihinsä ja unohtaneet toisensa. Mutta taitoluistelu oli sellainen ammatti, että joko siinä oltiin sata prosenttisesti mukana tai ei oltu ollenkaan. Ja Amanda todellakin oli ollut siinä 115 prosenttisesti mukana.

Amanda istahti pehmeälle sohvalle ja katseli siskon tyttönsä kaunista asuntoa. Hän todellakin toivoi, että Bella oli onnellinen. Anna oli käynyt viime viikolla hänen luonaan ja kertonut hieman sisarensa elämästä. Anna oli kertonut miten lähellä oli ollut, etteivät Tuomas ja Bella olleet eronneet toisistaan.

Olisiko lapsi voinut pelastaa hänen ja Nikin rappeutuneen suhteen? Amanda uskoi, ettei olisi. Sitä olisi turha miettiä, sillä Nikillä oli kuuleman mukaan jo uusi naisystävä.

- Kiitos kun katsoit häntä hetken, sanon hymyillen hämmentyneen näköiselle Amandalle.

- Ei siitä ollut yhtään vaivaa. Hän on suloinen tyttö, Amanda vastaa.

Sillä välin kun menen lämmittämään Siirille iltapalan Amanda laskee tytön syöttötuoliin.

- Kohta voidaan jutella kunnolla kun laitan tytön nukkumaan, sanon syöttäessäni Siiriä.

Aurinko maalaa taivaan vaaleanpunaiseksi laskiessaan untenmaille.

- No niin. Sitten mennään nukkumaan, lepertelen tytölle.

Siiri tarttuu minua otsatukasta ja Amanda naurahtaa.

- Teillä on upea talo, Amanda sanoo istahtaessaan alas.

- Tuomaksella on vähän kallis maku, huokaan ja lasken tytön pinnasänkyyn.

- Laita simmut kiinni, sanon tytölle, joka yrittää takaisin syliini.

Laitettuani Siirin nukkumaan paistan minulle ja Amandalle lämpöisiä voileipiä.

- Te olette ilmeisesti pitäneet Annan kanssa koko ajan yhteyttä, sanon mutustaessani leipää.

- Kyllä. Anteeksi, että olet jäänyt taka alalle, mutta Anna asui todella pitkään naapurissani. Silloin kun hän muutti kotoa pois hän ilmestyi oveni taakse, Amanda sanoo pahoittelevasti.

- Ei se mitään. Hyvä, että katsoit hänen peräänsä. Olin hänestä tosi huolissani vaikka me ajauduimmekin erilleen. Onneksi olemme saaneet välimme taas kuntoon, sanon Amandalle.

Kun olemme syöneet laitan tiskikoneen päälle ja siirrymme olohuoneen sohvalle jutustelemaan.

Tähdet ilmestyvät taivaalle ja Siiri on siirtynyt höyhensaarille. Tuomaksenkin pitäisi pian palata takaisin kotiin.

- Vieläkö sinä luistelet? Anteeksi, en oikein seuraa telkkaria ja lehtiä, sanon pahoittelevasti.

- Vielä. Ensi kuussa minun pitäisi lähteä Ranskaan kisoihin, Amanda vastaa.

- Vau. Teistä molemmista tuli jotain suurta ja minä päädyin vain kotiäidiksi, huokaisen kateellisena.

- Mitä sinä selität. Sinulla meistä kolmesta on perhe ja lapsi. Sinulla on jotain todellista. Ole ylpeä siitä, Amanda sanoo minulle ja tiedän, että hän on oikeassa.