- Muistathan nyt, että vanhempani tulevat huomenna heti aamusta? Tuomas kysyy kun olemme saaneet Siirin nukkumaan ja siirtyneet pihalle.
- Kyllä. Menen heitä aamulla hotellille vastaan.
Onneksi hotellille. En olisi oikeasti kestänyt jos he tulisivat meille. Olen nähnyt Tuomaksen vanhemmat vain pari kertaa. Kerran joskus yläaste ikäisenä ja kerran sen jälkeen kun menimme naimisiin.
-He ovat ihan innoissaan kun näkevät Siirin viimein.
- Olisin kyllä toivonut, että sinä olet kotona. Ovathan he sentään sinun vanhempiasi, vastaan.
Minun on kyllä vaikea kuvitella, että he ovat innostuneita mistään.
- Kyllä sinä heidän kanssaan pärjäät. Yritän päästä töistä niin ajoissa kuin mahdollista, Tuomas vastaa ja virnistää.
Ajattelen kyllä jo kauhulla huomista päivää. Tuomaksen vanhemmat ovat niin.. no miten sen nyt sanoisi, jäykkiä.
- Taidan kyllä mennä nyt nukkumaan. Huomenna on aikainen herätys, sanon ja nousen maasta.
- Älä jännitä turhia, Tuomas sanoo ja nousee tunnustelemaan vatsaani.
Tämän raskauden aikana Tuomas on koko ajan ollut juttelemassa vatsalleni ja tunnustelemassa sitä. Yritän parhaani mukaan olla turhautumasta siitä koska viime raskauden aikana en antanut Tuomaksen kunnolla edes koskea minuun. Tiedän, että se on hänelle tärkeää.
Ja sitten niin kuin aina, Tuomas kaappaa minut syliinsä ja suutelee.
- Rakastan sinua.
- Ja minä sinua, vastaan.
***
Aamulla joudun miettimään tovin mitä laitan päälleni, etten saa osakseni viileää katsetta Tuomaksen äidiltä.
Peilin edessä pyörin ympyrää ja yritän katsoa, ettei missään ole tahroja. Näytän ihan siistiltä, mutta en ole silti täysin tyytyväinen.
Saa luvan kelvata.
- Sinun täytyy oppia siivoamaan jälkesi, sanon tytölle, joka leikkii palikoilla. Tuomas onneksi puki ja syötti tytön, ennen töihinsä lähtöä.
Tänään pitää olla siistiä. En halua antaa aihetta ylenkatsomiseen.
- Kulta. Yrittäisit tänään kävellä kun sinä kuitenkin osaat.
- Tänään pitää olla reipas tyttö, sanon Siirille joka kopsahtaa suoraan syliini kun yritän, että hän kävelisi itse.
- Tulehan sitten, huutelen tytölle. Tänään en kyllä aio kantaa häntä joka paikkaan.
Mutta sieltä se tyttö vain konttaa perääni.
- Kulta. Yritä edes.
- Tänään pitää olla reipas tyttö. Mummi ja pappa tulevat kylään ja sinun pitää näyttää parhaat puolesi, selitän tytölle, joka vain katsoo minua suurilla silmillään.
- Siiri nätisti on, tyttö hihkaisee.
- Hyvä. Sitten mennään, sanon ja kaapaan tytön syliini.
Joudumme menemään taksilla, koska Tuomas on meidän autolla töissä.
Siellä he ovat. Ja niin samannäköisinä kuin muistinkin.
- Huomenta, sanon reippaasti Herra ja Rouva Donolle.
- No tulithan sinä viimein. Me jo ehdimme tässä hyvän aikaa odottelemaankin, Marie sanoo.
- Anteeksi. Kuinka matka sujui? vastaan.
- Lento oli pari minuuttia myöhässä, mutta muuten meni oikein mukavasti. Teille on näköjään tulossa lisääkin lapsia, Leo vastaa.
- Joo... Niinhän meille on, vastaan kiusaantuneena.
Eikö Tuomas kertonut heille, että olen taas raskaana! Miksi ei?!!!
Harmikseni Herra ja Rouva Dono haluavat nähdä koko saaren.
Siis KOKO saaren!
Aina keskustan puistosta...
... monien kilometrien päässä sijaitsevaan satamaan.
Ja sitten vielä Isla Paradison kuuluisan viherpihan.
Onnekseni pääsen viimein istahtamaan. Pitäkööt minua laiskana, mutta en rupea heille kyllä valittamaan tukalasta olostani.
Yllätyksekseni Tuomaksen isä ja äiti ovat oikeita viherpeukaloita. He ovat innoissaan keräilemässä luomutomaatteja puutarhasta.
Ja luomupaprikoita.
Tuomas taisi kyllä hieman liioitella sitä, että he haluaisivat nähdä Siirin. Tähän mennessä he eivät ole hirveästi kiinnittäneet tyttöön mitään huomiota.
Saatuamme kiorroksen päätökseen tulemme vihdoin meille. Onneksi tein eilen makaroonilaatikon valmiiksi.
Siiri alkaa käydä jo väsyneeksi pitkän päivän jälkeen, joten toivon, että ehdin syöttää Siirin ennenkuin väsymys iskee päälle.
No se nyt oli ihan turha toivo. Niinkuin heti huomaan.
Tunnen kuin hikikarpalot kohoavat otsalleni.
Tuomaksen vanhemmat vaihtavat katseen ruokapöydässä.
Ja jatkavat sitten ruokailua kaikessa rauhassa.
En voi kyllä uskoa, että Tuomas olisi muka ollut maailman kiltein lapsi!
- No niin Siiri. Odota siinä hetki, sanon lapselle ja lasken hänet olohuoneeseen.
Sitten päädyn hinkkaamaan lattiaa ja syöttötuolia puhtaaksi.
Vain huomatakseni, että Tuomaksen vanhemmat ovat jo syöneet.
Voi itku. Minulla on kamala nälkä, mutta en kehtaa yksin ruveta syömään kun minun pitää, pitää heille seuraa.
Lastaan lautaset tiskikoneeseen ja sitten siirrymme olohuoneeseen.
- Ja tämä tyttö on siis Siiri, Tuomaksen äiti toteaa ja nostaa Siirin syliin.
Eihän tässä mennytkään kuin sellainen neljä- viisituntia, että hän reagoi koko lapseen.
Istahdan väsyneenä Tuomaksen vanhempien viereen sohvalle.
- Tyttö on hyvin sinun näköisesi, Leo urahtaa sohvan päästä.
- Hänellä on sinun vaaleat hiuksesi. Yleensä ruskea väri on se dominoiva. Ettekös te muuten olleet erossa silloin kun huomasit olevasi raskaana, Tuomaksen äiti jatkaa.
Mitä hän oikein vihjailee?! Yrittääkö hän sanoa, ettei usko, että lapsi on Tuomaksen?!
- Niin. Siiri alkaa kyllä nyt olla aika väsynyt, sanon ja nostan tytön syliini ja marssin tytön huoneeseen.
Eikait minun oikeasti tarvitse kuunnella tuollaista! Eikä Tuomaksella nyt niin tummat hiukset ole! On ihan normaalia, että Siiri peri minun vaaleat hiukseni.
- Nyt pää tyynyyn ja simmut kiinni.
Sitten kuuluu kolahdus ovelta ja tiedän, että peli on menetetty.
- Kotona ollaan! Tuomas huutaa ja astuu sisään.
- Mukava nähdä teitä! Tuomas huudahtaa vanhemmilleen.
- Sinä olet miehistynyt poika, Leo sanoo ylpeänä.
- Heh, millainen päivä teillä on ollut?
- Oikein mukava. Kiertelimme paljon nähtävyyksiä, Marie selittää pojalleen.
- Oikein suloinen tytär teillä, Marie sanoo vaikka äsken oli ihan toinen ääni kellossa!
Kuumissani istahdan maahan.
- Siiri alas nyt! puhahdan, mutta turhaan.
- Isä, tyttö sanoo ja heiluttaa kaidetta.
- Pää tyynyyn nyt! tiuskaisen ja tunnen supistuksen, mitä on ollut jo pitkin päivää.
- ISÄÄ! Siiri kiljuu vuoteesta.
- Tulen kohta takaisin, Tuomas sanoo vanhemmilleen.
- Tullaan, tullaan, Tuomas huutelee.
- No niin. Isi on tässä.
Katselen tuskissani kun Tuomas nostaa Siirin syliinsä. Tunnen taas uuden supistuksen ja suljen silmäni.
- Pitäisikö pikku neidin käydä nukkumaan?
- Ei! Siiri vastaa topakasti.
- Ai ei vai. Minä luulen, että pitäisi.
Supistusten helpotettua nousen vaivalloisesti ylös.
- Kiitos kun olet pitänyt äidille ja isälle seuraa, Tuomas sanoo ja sipaisee suukon huulilleni.
- Ovathan he sentään sinun vanhempiasi, mutisen vastauksen.
- Onhan kaikki mennyt hyvin?
- On, on.
Sitten siirrymme kaikki keittiöön jutustelemaan. Olen kyllä hieman huolissani supistusteni määrästä.
- Ai lomakodin meinasitte ostaa täältä? No.. sehän on mukava, vastaan vaikka olen hieman järkyttynynt.
- Oi kuinka hienoa olisi kun lapset voisivat tavata teitä useammin! Tuomas sanoo innoissaan.
- Niin. Minä haluan, että lapsesi tuntevat meidät, Marie vastaa.
Ihan oikeastikko? Hän on kuin eri-ihminen Tuomaksen seurassa!
- Voisimme kenties muuttaa tänne kun minäkin jään pian eläkkeelle, Leo ehdottaa.
- Isä, se olisi ihan mahtavaa! Tuomas innostuu.
EI, EI, EI!
- Anteeksi. Minun on käytävä tuolla, sanon ja poistun keittiöstä.
Hiki valuu pitkin otsaani. Ei, ei nyt!
- Bella, mitä ihmettä? kuulen Tuomaksen äänen takaani.
- Minä... minä, ah! ähkäisen.
- Vai niin, odota hetki, Tuomas sanoo leppoisasti.
- Voisitteko te kenties jäädä tänne täksi yöksi? Kun meidän pitäisi lähteä nyt sairaalaan, Tuomas kysyy hilpeänä äidiltään.
- Onko jokin hätänä? Marie kysyy kulmiaan kohottaen.
- Ei. Teille taitaa tänään syntyä vain uusi lapsenlapsi.
- Ei toki mitään kiirettä! huudan Tuomakselle, joka vain rupattelee keittiössä.
- Oih! Tietenkin me jäämme. Älkää huolehtiko, me katsomme tytön perään, Marie sanoo Tuomakselle.
- Mennääs sitten, Tuomas sanoo kun saapuu olkkariin.
Sairaalan parkit ovat ihan täynnä joten Tuomas joutuu jättämään auton vähän sivummalle.
No, nyt sitä mennään!
~
