73. En tiedä mitä kanssas teen

 Ensilumi oli juuri satanut maahan ja pakkanen hiukan kiristynyt kun kävelimme Annan kanssa pois läheisestä kahvilasta. Taivas oli niin sininen, että tähdet näkyivät kirkkaina.

 - Pärjäätkö sinä nyt varmasti? Anna keskeytti hiljaisuuden. Anna oli hetki sitten kertonut, että aikoi lähteä tänään takaisin kotiinsa. Hänellä alkaisivat työt ensi viikolla Sunlit Tidesillä ja hänen pitäisi saada varattua vielä lento sinne ja järjestellä asioita.

 - Tietenkin. Aika on mennyt vain niin kovin nopeasti. Olen jo niin tottunut, että olet täällä luonani. Tietenkin minä ymmärrän, että sinun on palattava työsi pariin, sanon apeana.

 - Minullakin tulee ikävä sinua. Yritetään soitella useammin ja yritän tulla jossain vaiheessa käymään. Lähetäthän minulle pikkuisesta sitten valokuvan? Anna kysyy.

- Tietenkin. Ilmoitan sinulle heti kun lapsi syntyy, vastaan.

- Hyvä. Yrittäkää saada asiat jotenkin ratkaistua Tuomaksen kanssa. Lapsi tarvitsee teitä molempia, Anna sanoo ja katsoo minuun huolestuneesti.

 - Tiedän. Ajathan varovasti, sanon ja halaan hyvästiksi siskoani.

- Kyllä, kyllä. Soitellaan sisko, Anna sanoo ja menee käynnistämään autoansa.

 Anna vilkuttaa minulle vielä viimeisen kerran ja ajaa matkoihinsa.

 Katson surullisena kun auto kääntyy nurkan taakse ja häviää näköpiiristäni.

Nyt minun on pärjättävä omillani.

 Seuraava iltana ovikello vain soi ja soi kunnes luovutan ja menen avaamaan oven. Tuomas astuu sisään eikä sano mitään. Riisuu vain ulkovaatteet naulakkoon ja kävelee perässäni olohuoneeseen.

 - Meidän täytyy keskustella, Tuomas sanoo kun istahdan sohvalle.

- Olet aivan oikeassa, myönnän.

 - Kuinka olet voinut? Tuomas aloittaa keskustelun.

 - Kohtuullisen hyvin. Olen vain hieman väsynyt, vastaan.

 - Onko painosi noussut yhtään? Tuomas kysyy huolestuneena.

 - Kilon, huokaisen.

Aikooko hän mennä asiaan koskaan vai pitääkö minun ottaa puheeksi se, että mitä nyt tapahtuu?

 - Mentäisiinkö vaikka asiaan? Et varmaankaan tullut keskustelemaan minun voinnistani tänne, sanon viimein.

- Minusta on erityisen tärkeää tietää miten voit tällä hetkellä. Eikö muka sinusta? Tuomas kysyy hivenen ärtyneenä.

 - En nyt tarkoittanut sitä. Miten me toimimme tämän tilanteen kanssa?

 Tuomas katsoo viileästi minuun ja vastaa sitten.

- Typerä kysymys. Huomenna me soitamme lakimiehillemme ja ilmoitamme, että mitään avioeroa ei tule. Sinä tulet kanssani kotiin.

 - Anteeksi kuinka? kysyn ällistyneenä.

 - Kuulit kyllä. Minä haen sinut huomenna töiden jälkeen. Pääsen kolmelta, soita siihen mennessä lakimiehellesi ja pakkaa tavarat, Tuomas sanoo ja nousee sohvalta.

- Et todellakaan voi olla tosissasi! sanon kireänä.

- Näytänkö siltä, että vitsailen. Sekä sinä, että lapseni asutte kanssani. Minä en todellakaan ryhdy siihen, että lapsi juoksee kahden kodin välillä, Tuomas puhahti.

- Et sinä voi minua komentaa!

- Käytä nyt järkeäsi! Minä tulen huomenna. Parempi olisi, että olisit pakannut siihen menessä, Tuomas sanoo ja lähtee vihaisena.

 Tunti sitten olin palannut tänne. Tuomaksen ja minun yhteiseen kotiini. Vaikka ei tämä kyllä kodilta tunnu. Tuntuu kuin olisin jossain aivan vieraassa paikassa.

Olin juuri ehtinyt purkaa tavarani kun tämä alkoi. Ei minulla ennen ollut tälläistä pahoinvointia ollut.

 Oksennettuani puolet sisälmyksistäni ulos istahdin vessan lattialle. Onko minun pakko poistua täältä ja kohdata Tuomas? En halua!

Miten olen päätynyt tälläiseen tilanteeseen?

 - Pitäisikö sinun mennä pitkäksesi hetkeksi? Tuomas kysyy kun astun ulos vessasta.

 - Anna olla. Pärjään ihan hyvin, sanon ja kävelen Tuomaksen ohi sohvalle ja avaan telkkarin.

 - Aiot siis vihoitella minulle? Usko pois, tämä on viisain ratkaisu meidän kaikkien kannalta, Tuomas sanoo ja tulee perässäni "olohuoneeseen".

 - Kyllä, kyllä. Anna minun nyt olla hetki rauhassa.

 - Älä nyt viitsi. Minä uskon, että saamme tämän toimimaan, Tuomas sanoo ja istahtaa viereeni.

 - Tietenkin. En epäile sitä hetkeäkään. Sinun mielestäsi mitään ongelmaa ei ole ollutkaan.  Sinulle kaikki on täydellistä, koska saamme lapsen. Sinulle lapsi on vastaus kaikkiin ongelmiin, sanon kylmästi.

 - Onko siinä jotain pahaa, että haluan yrittää antaa lapsellemme ehjän perheen? Minä ihan oikeasti haluan olla läsnä lapsemme elämässä. Ja jotta voin taata lapselle ehjän lapsuuden se merkitsee sitä, että me yritämme!

 - Sinä, et ymmärrä yhtään mitään! huudahdan.

- Bella, Tuomas aloittaa.

- Ei! Sinä kuuntelet nyt! Minä lupaan sinulle, minä jään kotiin ja olen kotiäiti niin pitkään kuin sinä haluat. Mutta, sinä jätät minut rauhaan! sylkäisen sanat vihaisena suustani.

 - Etkö sinä halua lasta? Tuomas kysyy kauhuissaan.

- Tietenkin minä haluan tämän lapsen. Mutta pointti on se, että sinä haluat, että minä luovun minun urastani ja jään tänne kotiin lapsen kanssa. Eikö niin? Sinä et halua laittaa lasta hoitoon. Sinä haluat, että minä jään kotiin. Vai olenko väärässä?

- Jos minulla kerran on sen verran tuloja, että pärjäämme niin, että sinä olet kotona lapsen kanssa niin miksi meidän pitäisi laittaa lapsi hoitoon? Tuomas kysyy.

 - Joo vai ei? Halutako sinä minusta kotiäidin vai et?

- Haluan, Tuomas vastaa rehellisesti.

- Sitten minusta tulee kotiäiti, mutta sinä annat minun nyt olla rauhassa! sanon ja marssin yläkertaan.

 Kävelen suoraan vierashuoneeseen missä Anna majaili pitkään. Nyt siitä tulisi lasten huone.

 Tuomas on näköjään tyhjentänyt koko huoneen.

 Sitten jalkani pettävät väsymyksestä ja läjähdän lattialle ja purskahdan hillittömään itkuun.

Ja nytkö minun sitten pitäisi olla aikuinen, joka hallitsee omat tunteensa?

 Iltapalan jälkeen pääsen taas halailemaan vessanpönttöä. Vauvakin ihan selvästi ilmaisee mielipiteensä tätä ratkaisua kohtaan.

 Hampaita harjatessani mietin, että nyt on edessä se vaikein tilanne. Nukkumaan meneminen.

 Mutta toisaalta. Miten tämä eroaa siitä, ennen kuin muutin pois täältä? Silloinkaan emme puhuneet toisillemme mitään.

 Yläkerrassa marssin suoraan sänkyyn. Tunnen Tuomaksen katseen selässäni ja huomaan, että hän aikoo sanoa jotain, mutta ei sitten kuitenkaan sano mitään.

 Tunnen jousien narahtavan kun Tuomas istahtaa sänkyyn. Hiljaa hänkin vetää peiton päälleen ja sulkee silmänsä.

~