perjantai 22. helmikuuta 2013

56. Uusia olotiloja

 Tänään viikko tuli täyteen siitä kun astuin tähän paikkaan. Terapeutti oli todennut, että minulla on lievä masennus, joka on ymmärrettävää siihen nähden mitä kaikkea minulle on sattunut viimeaikoina. Enemmänkin hän rupesi kiinnittämään huomiota painooni.
 Katselin itseäni turhautuneena peilistä. Se oli kyllä totta, että olin laihtunut paljon, mutta ei minulla mitään syömishäiriötä ollut. Syöminen ei ollut minulle mikään ongelma. Minulla nyt vain sattui viimeaikoina aika olemaan niin kortilla. Hoitajat syynäsivät minua kuin haukat. Olin viime aikoina voinut paljon pahoin ja oksennellut. Hoitajat väittivät, että se kuului syömishäiriööni, mutta minä oksensin yksinkertaisesti siksi, että minulla oli huono olo.
 -Tänään olisi suotavaa, että istut koko ruokailun ajan pöydässä, hoitaja Miranda sanoi.
-Kyllä, mutta en minä eilenkään tahallani lähtenyt, vastasin, mutta minua ei uskottu.
 Katselin kun anoreksiasta kärsivä Tuuli kamppaili itsensä kanssa, että pystyisikö syömään annoksen lasangea. Minulla ei todellakaan ollut tuollaisia ongelmia.
 Tuuli yritti selittää Mirandalle, että oli syönnyt tukevasti viime ruokailulla, ettei hänen tarvitsisi syödä nyt niin paljon, mutta kukaan ei kuunnellut. Miranda käski hänen vain ruveta syömään.
 Samalla hetkellä kun laitoin haarukallisen suuhun minua rupesi etomaan. Mistä lähtien en ole voinut sietää tomaattia ja jauhelihaa yhdessä? Yritin väkipakolla niellä ruuan, etten taas saisi kuunnella pitkää luentoa.
 Siirsin lautasen varovasti kauemmaksi ja yritin hengittää tasaisesti.
 Mutta tunne ei helpottanut. Sanaakaan sanomatta nousin ja poistuin pöydästä.
 Se oli aivan minuuteista kiinni, että ehdin vessaan oksentamaan.
 Vedin vessan ja tunsin suurta ahdistusta. Miksi taas? Mikä minua oikein vaivasi? En minä tätä huvikseni tehnyt.
 Viime aikoina olin huomannut, että jotkut tietyt hajut saivat minut voimaan hirveän huonosti, mutta että lasagnekin?
 Katselin itseäni tutkivasti peiliin ennenkuin uskaltauduin kohtaamaan Mirandan syyttävän sormen.
 Miranda odotti minua jo vessan ulkopuolella.
-Mennaanpäs toimistoon, Miranda sanoi.
 Kylmähiki kirposi otsalleni kun nousin rappusia ylös. En jaksaisi taas kuunnella sitä samaa lätinää.
 -No niin. Kerroppas mistä on kysymys. Et ehtinyt edes nielaista ensimmäistä palaista kun jo juoksit oksentamaan, Miranda aloitti.
 -Minulle tuli huono olo. Jos en olisi mennyt niin olisin oksentanut siihen pöytään. Se oli minuuteista kiinni, vastasin.
 -Kyllä sinun täytyy pystyä olemaan oksentamatta. Minun on raportoitava tästä. Sinä, et ole edistynyt yhtään. Päin vastoin, miehesi ei kertonut, että sinulla on ollut tälläiseenkin taipumusta, Miranda sanoi.
 -Minä en tee tätä tahallisesti enkä tietoisesti! Mieheni ei tiedä, tästä koska tälläisiä oireita minulla ei ollut kotona. Yksinkertaisesti minä voin pahoin, vuodatin.
 -Meidän täytyy tehdä sinulle uusi hoitosuunnitelma, Miranda pohti.
 -Päästäkää minut kotiin. Ehkä tämä loppuu sillä? En kestä olla täällä, sanoin.
-Mene nyt lepäämään jos vaikka olosi helpottuisi. Jutellaan myöhemmin, Miranda sanoi ja nousin ja menin huoneeseeni.
 Huoneeseen tullessani tunsin taas väänteitä vatsassa. Mitä jos tämä oli jotain vakavaa ja kukaan ei uskoisi minua pitäisi tätä vain syömishäiriönä?
 Maistoin jo oksennuksen maun suussani, mutta onneksi se ei tullut.
 Loppuillan vietin vuoteessa leväten.
 Seuraavana päivänä tilanne ei näyttänyt yhtään paremmalta. Istuin koko aamun vessan lattialla oksentamassa. Sen jälkeen kun pääsin vessasta pois olo oli taas mitä mainioin.
Tuskaisena istun huoneessani miettien miten pääsisin pois täältä. Sitten kuulen koputuksen ovelta.
-Sisään, mumisen.
 Mieleni piristyy kyllä heti kun näen kuka ovesta tulee.
 Kyyneleet silmissä juoksen Jimin syliin.
 -Minulla on ollut ikävä sinua, sanon ja suutelen miestäni.
 -Niin minullakin sinua rakas. Kuinka voit? Jim kysyy.
 -Vaihtelevasti. Vie minut jo kotiin, parahdan.
 -Ei vielä kulta. Jaksa vielä vähän aikaa. Sinun täytyy levätä ja tulla terveeksi, Jim sanoo ja silittää minua poskesta.
 -Olen kaivannut sinua niin, sanon ja syöksyn takaisin Jimin syliin.
 -Samoin. Minun on nyt mentävä töihin. Tulin vain pistäytymään. Koita jaksaa, Jim sanoo ja lähtee suudeltuaan minua ensin.
Mieli tyhjänä katson eteeni kun Jim lähtee. Milloin tästä tuli tälläistä.
Illemmalla istun Tuulin kanssa klinikan pihalla ja juttelen. Meistä on tullut jonkinlaisia ystäviä.
-Miehesikö siis toi sinut tänne? Tuuli ihmettelee.
-Joo. Myönnän kyllä sen, että menin vähän sekaisin äitini kuoleman jälkeen ja sitten oli se poliisi juttu, mutta ei minulla mitään syömishäiriötä ole, selitän.
-Sinulla on kyllä ollut aika rankkaa. Minä en aluksi suostunut myöntämään, että minulla on syömishäiriö, mutta sitten jouduin sairaalaan ja pakkohan se oli tunnustaa itselleen. Sinä kyllä vaikutat erilaiselta. Ehkä tuo kaikki vain johtuu liiasta stressistä, Tuuli pohtii.
-Minäkin luulen niin. Kun saisi vielä nuo kaikki muutkin tajuamaan sen, sanon ja hymyilen heikosti.
Kuukausi vierähti nopeasti. Olin joutunut kauheaan syyniin. Juoksin koko ajan jossain terveystarkastuksissa ja ravintoterapeuteilla. Juuri kun olin lukemassa kirjaa Miranda ilmaantui huoneeseeni.
-Juttelin tänään talon lääkärin kanssa, Miranda aloittaa.
-Niin? kysyn.
-Mietimme yhdessä noita sinun oireitasi ja sitten sitä kun sinun painosi on lähtenyt pieneen nousuun viimeaikoina vaikket syö paljoa enempää kuin ennenkään, Miranda sanoo.
-No eikös se ole hyvä, että se paino on noussut? Ihmettelen Mirandan asennetta.
-Kyllä se on erinomaisen hyvä juttu. Mutta oletko miettinyt sitä vaihtoehtoa, että sinä voisitkin olla raskaana? Miranda kysyy yllättäen.
Kysymys uppoaa kuin nuoli tajuntaani.
-Kyllä se periaatteessa voisi olla mahdollista, soperran.
-Siltähän nuo sinun oireesi vaikuttavat. Se selittäisi paljon. Kävin ostamassa testin, käydään heti tekemässä se, Mirada sanoo.
Sydän pamppaillen kävelen Mirandan perässä alakertaan. Vauva! Voisiko se tosiaan olla totta?
Testin tehtyäni kävelen shokissa oleskelutilaan.
Istahtaessa Mirandan viereen hän luo minuun kysyvän katseen.
-No, mitä näytti?
-Minä olen raskaana, soperran järkyttyneenä.
-Miltä ajatus lapsesta sinusta tuntuu? Miranda kysyy.
-En minä tiedä. Olen niin sekaisin. Kyllä se ehkä ihan hyvä juttu on, selitän shokissa.
-Niin. Se muuttaa elämänne, Miranda toteaa.
-Minusta sinä voit lähteä takaisin kotiin miehesi luokse. Käyt vain säännöllisesti terveystarkastuksissa ja terapiassa. Miltä kuulostaa? Miranda kysyy.
-Erittäin hyvältä, hymyilen pienesti.
Kotona Jim seisoo hermostuneena eteisessä. Hänelle on juuri soitettu, että Elisa palaa kotiin. Hän ihmettelee myöhäistä ajan kohtaa ja näin nopeaa päätöstä.
Sydänpamppaillen laitan kenkäni laatikkoon ja astelen Jimin luokse. Mitenköhän Jim suhtautuu uutiseeni?
Jim kaappaa minut isoon halaukseen ja kysyy:
-Miten sinä näin yht'äkkiä pääsit pois?
-Koska minulla on sinulle tärkeää asiaa, sanon vakavana.
-No kerro sitten, Jim sanoo ja näyttää jännittyneeltä.
Mutta siinä samassa Amanda juoksee kauheaa vauhtia kohti eteistä ja hyppää syliini.
-Olet tullut kotiin, Amanda hymyilee leveästi ja rutistaa minua.
-Niin olen. Miten sinulla on mennyt? kysyn ja Jim menee samalla makuuhuoneeseemme.
-Hyvin, mutta mulla oli hirveä ikävä sua. Kun lähit niin yht'äkkiä, Amanda selittää.
-Niin. Anteeksi, mutta nyt en lähde mihinkään, vastaan.
-Lupaatko? Amanda kysyy vakavana.
-Lupaan, mutta eikös sinun pitäisi olla jo nukkumassa? kysyn.
-Ehkä? Amanda vastaa.
Saatan tytön huoneeseen ja juttelen hänen kanssaan hetken.
-Moneltako sinulla alkaa huomenna koulu?
-Kasilta, Amanda vastaa.
-Sitten sinun on parasta käydä heti nukkumaan, sanon.
-Joo. Hyvää yötä, Amanda sanoo ja painaa pään tyynyyn.
-Hyvää yötä, vastaan ja lähden jännittyneenä alakertaan.
Jim nousee heti ylös vuoteelta kun tulen huoneeseemme.
-No kerro jo, hän utelee.
-Tämä tulee kyllä ihan puun takaa, sanon.
-Sen täytyy kyllä olla iso juttu jos pääsit sen takia pois. Ei kait mitään vakavaa? Jim kysyy huolestuneena.
-Se riippuu sinusta. Minä olen..Tuota, olen raskaana! huudahdan viimein.
-Mitä? Oikeastikko? Jim huudahtaa innostuneena.
-Joo, vastaan punaisena.
-Se on maailman hienoin juttu, Jim sanoo onnesta soikeana.
-Oletko sitä mieltä? soperran.
-Ehdottomasti! Jim sanoo ja suutelee minua kuohuksissaan.
-Ajatella, meistä tulee vanhempia, Jim mutisee ja silittää hiuksiani.
-Niinpä. En voi uskoa sitä, sanon hymyillen.
-Tuntuuko se jo? Jim kysyy ja painaa kätensä vatsalleni.
-No ei. Sain vasta kaksi tuntia sitten tietää, että olen raskaana, nauran.
-Ei se mitään. Siellä se silti on, Jim sanoo ja painaa korvansa vatsalleni.

 ~

4 kommenttia:

  1. Ihana osa :"3 Paras kohta oli se kun Jim kysy et tuntuuko se jo ja Elisa sano et vastaha se sai tietää olevans raskaana (eli koitan jotenkin tässä selittää että IHAN PARAS kohta oli kun Jim sano et "ei se mitään,siellä se silti on" herkistyin jotenkin :')

    Arvasin et tänne on tullu uus osa :DD Nomutjoo kiitos mukavasta lukukokemuksesta! c:

    VastaaPoista
  2. Oi miten ihanasti osa päättyi. Toivottavasti Elisa muistaa syödä vaikka hieman etoisikin. Mitenhän Amanda suhtautuu uutiseen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa kiva kun ihmiset tykkäsivät tuosta lopusta vaikka en sitä mitenkään erikseen suunnitellut :)

      Poista