74. Omia virheitään on vaikea nähdä

 - Rajoittaisit nyt vähän tuota jäätelön syömistä. Synnytyksestä tulee vaikea jos lapsi kasvaa ihan hirveän isoksi, Tuomas huomautti Bellalle.

 - Olenko siis liian lihava mielestäsi? kysyn epäuskoisena.

- Enhän minä nyt niin sanonut. Tarkoitin vain, että...

 - Kyllä minä tiedän mitä sinä tarkoitit, tuhahdan loukkaantuneena ja marssin Tuomas kannoillani keittiöön.

 Survon puoliksi tyhjän jäätelöpaketin ylitäyteen roskikseen.

- Voisit yrittää olla hermostumatta niin herkästi, Tuomas puhuu selälleni.

- Anna olla, vastaan.

 - Eikun ihan totta, Tuomas sanoo ja kääntää minut toisinpäin ja tunnustelee vatsaani.

- Ei ole hyväksi vauvalle, että sinä olet niin stressaantunut koko ajan, hän sanoo.

 Kavahdan taaksepäin.

- Voisitko olla koskematta?

Tuomas katsoo minuun murheellisena.

- Antaisit vähän periksi, hän mutisee.

- Minähän olen täällä! Anna minulle aikaa, huokaisen.

 Tuomas jää hölmistyneenä seisoskelemaan keittiöön kun kävelen ripakasti hänen ohitseen.

 - Bella, Tuomas sanoo.

- Älä, vastaan portaiden yläpäästä.

 Kaikki on niin sekavaa. En oikein koskaan aiemmin ymmärtänyt kun naiset selittivät tunteidensa heittelyistä raskausaikanaan, mutta nyt ymmärrän sen paremmin kuin hyvin. Tuntuu kuin olisin jossain tunteiden pyörremyrskyssä.

 Minulla on niin ristiriitaisia tunteita Tuomastakin kohtaan. Välillä haluaisin kovasti vain käpertyä hänen syliinsä, mutta usein samalla hetkellä haluaisin myös läimäyttää häntä kasvoihin. En ymmärrä yhtään itseäni. Tämä ei ole ollenkaan tapaistani.

 - Älä pakoile minua, Tuomas sanoo ovensuusta.

 - En minä pakoile, tuhahdan ja Tuomas käy sängylle seurakseni.

 - Et voi olettaa, että olisin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan meidän välillä. Jos en olisi raskaana, minä en olisi nyt tässä. Ymmärrätkö? Me olisimme jo eronneet, sanon.

 - Minä en ymmärrä sinua. Sinä itse halusit avioeron ja nyt kun yritän parantaa välejämme sinä pistät hanttiin minkä ehdit. Minä en ollut se joka lähti, Tuomas vastaa.

 - Sinä ajoit minut pois käytökselläsi! Sinä, et pistänyt hanttiin avioeron suhteen. Sinä olit vain loukkaantunut minulle kun otin asian esille, mutta et estänyt mitenkään sitä tapahtumasta! Sinä et halunnut enää yrtittää! huudahdan.

 - Sinäkö yritit?! Minussakin oli vikaa, mutta niin oli sinussakin! Sinä, et yrittänytkään puhua minulle. Sinä toit vain erohakemuksen! Tuomas sihahti vihaisesti ja nousi istumaan.

 - Sinä et enää kommunikoinnut kanssani! puolustaudun.

- Ethän sinäkään puhunut minulle! Ihan sama. Tätä on turha jatkaa, Tuomas sanoo ja poistuu.

Vai en minä puhunut! Kihisen raivosta.

 Vaivalloisesti lyllerrän vatsani kanssa eteisen vaatekaapille.

 - Mihin muka olet menossa? kuulen Tuomaksen tiuskaisevan.

- Ihan vaan ulos, vastaan.

 - Et kyllä ota autoa. Siellä on liukasta, Tuomas komentaa.

- Ja aivan varmasti otan. Osaanhan minä nyt ajaa, vastaan ja heilutan autonavaimia hänelle.

 Hän ei ole mikään komentamaan minua.

 Parkkeeraan auton ja astun puistoalueelle.

 - Lämmin kaakao, tilaan puiston pihakojusta. Minä vietän nyt aikaa itsekseni hetken, ennen kuin saan olla kotona kaiken päivää lapsen kanssa.

 Lapsen. Minusta tosiaan on tulossa äiti.

 Huolettomat nuoruuspäiväni ovat pian ohi. Minä, Tuomas ja pieni lapsi. Mitähän sekin tuo tullessaan?Pystymmekö me yhdessä kasvattamaan tämän lapsen? 

 Näitä miettiessäni katsahdan kun joku nuori tekee hienoja temppuja lumilaudallaan.

Mitä jos minun ja Tuomaksen kasvatusmetodit eroavat kauheasti toisistaan?

 Äh, me olemme vielä niin lapsellisia. Kaksi hyvin koulutettua ihmistä, emmekä saa edes omia välejämme selvitettyä.

 - Bella! Kuulen iloisen äänen takaani. Käännyn ja näen Tiinan.

- Onpas mukava nähdä, sanon ja tervehdin Tiinaa. Hän sairaalan vastaanottovirkailija.

Tiina on oikein mukava. Kahvitauoilla olemme jutelleet paljon.

 - Sinua ei ole näkynyt pitkään aikaan. Etkai ole lopettanut? Tiina kysyy, sillä hän kyllä varmasti tietää, että minä ja Tuomas olimme eroamassa.

 - En tietenkään. Minä olen äitiyslomalla, vastaan hieman epäröiden.

- Ai jaa, huomaan mitä Tiina ajattelee.

- Se on Tuomaksen, sanon sitten.

- Enhän minä nyt sitä, Tiina sanoo nolona.

 - Tiedän, vastaan ja samalla puhelimeni rupeaa soimaan.

 Tuomas. Katson näyttöä hetken mietteliäänä ja sammutan puhelin sitten.

- Kuule, haluaisitko sinä lähteä vaikka leffaan kanssani? Tiina kysyy yllättäen.

- Oikeasti? Kyllä tosi mielelläni, vastaan.

- Oho. En olisi ihan heti uskonut, että sinulla on tälläinen auto, Tiina naurahtaa kun lähdemme ajamaan.

- Tämä on Tuomaksen. Tämä oli meillä jo opiskeluaikoina.

Pari tuntia vierähtää hyvän elokuvan parissa nopeasti.

- Kiitos kun pyysit minut mukaan. En ole pitkään aikaan poistunut kunnolla kotoa, sanon hyvilläni Tiinalle.

- Ilo oli minun puolellani. Tehdään taas joskus yhdessä jotain, Tiina vastaa.

Olen tainut saada ensimmäisen ystäväni tässä kaupungissa.

Sitten hyvästelemme ja on aika lähteä kotia päin.

Tuomas on varmasti aivan raivona.

Lasken kymmeneen ennen kuin nousen autosta. Älä hermostu, älä hermostu, hoen itselleni.

Kun olen saanut ulkovaatteet pois Tuomas marssii eteiseen.

- Mikset vastannut puhelimeen? Tuomas kysyy äreänä.

- En halunnut ruveta riitelemään kanssasi julkisella paikalla, vastaan.

- Enhän minä nyt sen takia soittanut, että olisimme ruvenneet tappelemaan, Tuomas sanoo vaisusti.

- Tiedän, mutta emmehän me muuta nykyään tee, huokaisen.

- Minä haluan vain sinun ja lapsen parasta, Tuomas sanoo apeana.

- Kyllä minä tiedän, että sinä haluat lapsen parasta, mutta...

- Sinun myös. Anna minulle mahdollisuus, Tuomas pyytää.

- Minä yritän kovasti, vastaan.

***

- Huhuu, onko ketään kotona? kuulen kun Tuomas huhuilee, mutta löytää minut viimein lastenhuoneesta. Alan olla jo aika viimeisilläni. Tuomaksen ja minun välit menevät aika samalla painolla kuin ennenkin. Emme tosin riitele enään niin paljoa.

Säpsähdän kun Tuomas kietoo kätensä ympärilleni.

- Ei, älä mene pois, Tuomas sanoo ja kietoo kätensä tiukemmin ympärilleni.

- Olet saanut aika paljon aikaiseksi täällä. Se on siis tyttö? Tuomas sanoo.

Nyökkään.

- Tiedäthän, ettei se välttämättä ole varmaa? Tuomas sanoo varovasti.

- Tyttö se on, vastaan.

Ihan yllättäen tunnen kun Tuomaksen huulet hipaisevat otsaani.

- Tyttö on ihan hyvä, Tuomas mutisee.

Sitten ennen kuin ehdin takaisin järkiini, Tuomas pujottaa sormensa sormieni lomaan ja suutelee minua hellästi.

En pyristele irti. Voi kuinka olen kaivannutkaan tätä. Kaivannut Tuomasta.

Sitten anna tunteilleni periksi ja purskahdan itkuun. Istahdan maahan ja Tuomas vetää minut varovasti syliinsä.

- Itke vaan. Meillä on ollut rankkaa, mutta nyt kaikki muuttuu, Tuomas kuiskaa ja silittelee vatsaani.

Kokonaisen vuoden olen saanut pidettyä tunteeni jotenkin kasassa, mutta nyt sitten kun tunnen Tuomaksen hellän kosketuksen, saan hermoromahduksen.

Koko yön istumme sylikkäin lastenhuoneen lattialla ja Tuomas puhuu minulle lempeästi ja minä itken. Itken kaiken tuskan pois mitä minulla on sisimmässäni ollut.

~