38. Alku huumaa

Heräsin kauheaan kylmyyteen. Eetu oli lähtenyt jo monta tuntia aiemmin töihin niinkuin yleensäkin. Minäkin yritin löytää alani töitä, mutta se olikin vaikeampaa kun kuvittelin.

 Sujautin äkkiä varpaani tohveleiden sisään. Nyt viikon asuttuani täällä olin jo oppinut, että täällä ei kävellä paljasjaloin. Tämä asunto on jääkylmä. En edes tahdo tietää mitä tämä on talvella.

 Kipitin äkkiä vaatelipastolle pukemaan jotain lämpimämpää päälle.

 Saatuani lämpimän neuleen ja farkut ylleni laahustin terassille katsomaan millainen sää tänään oli.

 Sumuinen ja kostea. Niinkuin kaikki päivät tähän mennessä mitä olen täällä viettänyt.

Sillä välin kun Eetu on töissä minä teen aterian meille valmiiksi. Tänään teen vain salaatin. Jääkaapissa ei ole paljon muita aineksia.

 Vaikka Eetu käykin töissä meillä ei ole paljon mitään rahaa. Eetun palkka on varmasti minimipalkaa, sen vähempää ei voi saada.

 En minä valita. Minä rakastan Eetua ja olen tyytyväinen mitä meillä on.

 Mutta vaatiihan tämä totuttelua kun olemme molemmat varakkaista perheistä.

 Ja tämä tiskaus on jotain mitä en voi sietää.

 Pesukoneen ja kuivausrummun jälkeen meillä ei jäänyt enää varoja tiskikoneeseen.

Ja sen minä totisesti haluan meille!

 Olemme sopineet, että niinkauan kun minä en löydä töitä niin hoidan kotityöt.

Toivon todella, että pian pääsisin kokiksi johonkin ravintolaan. En minnekkään grillille!

 Illemmalla päätän lähteä tutustumaan ympäristöön. En jaksa kökkiä enää neljän seinän sisällä. Kirjaimellisesti!

Harmillista on kyllä se, että sivistyksen pariin meiltä kotoa on monta kilometriä.

 Kesken matkan rankkasade yllättää minut. Hemmetti, kastun läpimäräksi.

 Onneksi pian löydän erään rantakuppilan. Toivottavasti siellä myydään isokuppi kahvia.

 -Päivää. Mitä saisi olla? kahvilantäti tervehtii minua.

-Iso kuppi kahvia, vastaan kylmissäni.

-Se tekee viisi simelonia, ole hyvä.

VIISI! Mitä ryöstöä, ajattelen.

 Tämä kahvila on kyllä sisältä todella viihtyisä.

 Kahvilan pöydätkin ovat erivärisiä keskenään.

 Noin kuuden aikaan puhelimeni soi.

Se on Eetu.

-Haloo, vastaan.

 -Hei kulta. Missä ihmeessä sinä olet? Eetu kysyy.

-Pääsitkö sinä jo töistä? Minä olen tälläisessä rantakahvilassa keskustan liepeillä, vastaan.

-Pääsin, etkai sinä pyöräillyt sinne asti tälläisellä kelillä? Eetu kysyy kauhistuneena.

-Kun lähdin ei vielä satanut, minä lähden heti tulemaan kotiin. Nähdään, vastaan ja suljen puhelimen.

 Kotiin tullessani olen taas likomärkä.

-Vieläkö siellä sataa? Eetu kysyy kun astun sisään.

-Vielä, vastaan ja virnistän.

 -Löysitkö salaatin jonka jätin sinulle? kysyn kun Eetu tulee lähemmäs minua.

-Löysin. Sinun olisi pitänyt jättää minulle lappu mihin menet, etten olisi huolestunut.

 -Ei sinun tarvitse heti huolestua jos en ole kotona, naurahdan.

-Vai ei, Eetu naurahtaa ja suukottaa minua.

-Menehän nyt lämpimään suihkuun, ettet vilustu, Eetu komentaa.

 Mielelläni minä olisinkin sinne lämpimään suihkuun mennyt, mutta hanasta ei tule kuin kylmää vettä.

 Sillä aikaa kun olen suihkussa Eetu syventyy jännittävän dekkarin maailmaan.

 Tunnen kylmän tuulahduksen kun tulen suihkusta. Taidan olla tulossa kipeäksi.

 -Minä taidan mennä jo nukkumaan, sanon.

-Nyt jo? Eetu ihmettelee.

-Olen kauhean väsynyt, vastaan.

-No minä tulen sitten myös, Eetu sanoo ja nousee pöydän äärestä.

-Ei sinun vielä tarvitse. Eivät valot minua häiritse, selitän.

-Mutta minä haluan, Eetu sanoo vain.

 -Hääätshiu, pärskähdän.

-Joko sinä ehdit vilustua? Eetu toteaa huolestuneena.

-Ei tässä mitään. Menen nyt vain nukkumaan niin kyllä se siitä, vastaan.

-Onko sinulla huomenna töitä? kysyn.

-Ei. Huomenna on lauantai. 

 -Miten sinulle menee töissä? kysyn.

-Ihan hyvin. Firma on kyllä vähän vaikeuksissa, mutta toivotaan, että saan pitää työn, Eetu vastaa.

 -Toivottavasti, huokaisen.

-Älä sinä siitä murehdi, Eetu sanoo ja vetää minut syliinsä.

 -Eikait sinua kaduta, että muutit tänne kanssani? Eetu kysyy.

 -Ei tietenkään. Hassu, kuiskaan ja nukahdan Eetun syliin.

 Eetu peittelee minut nätisti ja käy itse myös sitten nukkumaan.

 Aamulla herään outoon viimaan mitä en ole vielä ennen havainnut.

 Katson lumoutuneena ikkunasta ulos.

-Eetu herää! huudan kun näen valkoisen maan ensimmäistä kertaa.

 -Mitä nyt? aamuäreinen Eetu murahtaa.

-Siellä on lunta, henkäisen innoissani.

 En ehdi edes takkia vetää niskaan kun juoksen kuistille.

Se todella on lunta.

Ehkä tässä sumunkeskellä olevassa römiskö mökissä onkin jotain iloa.

 -Meiju tule heti sisälle! Ei täällä voi olla yövaatteissa. Täällä on pakkasta, Eetu vouhottaa.

-Selvä, selvä, vastaan.

 Aamiaisen jälkeen puen kiireenvilkkaa alkuviikosta ostamamme talvivaatteet ja juoksen takapihalle.

 Kaadun onnellisena hankeen ja teen elämäni ensimmäisen lumienkelin.

 -Mitä sinä siellä maassa makaat? Eetu kysyy kun vihdoin saapuu pihalle.

 -Tein lumienkelin, vastaan innoissani.

-Vai niin. Luultavasti tämä lumi on jo huohemma sulanut, Eetu vastaa.

-Pöh, vastaan.

 -Mutta luultavasti se tulee myös pian takaisin, Eetu sanoo ja kaapaa minut suudelmaan.

 -Rakastan sinua, kuiskaan.

-Tiedän.

 -Tehdään lumiukko! hihkaisen.

 -Etkai ole tosissasi? Eetu kysyy.

-Tietenkin. Auta minua! komennan.

 -Olen aina halunnut tehdä tälläisen, sanon lumiukon kököttäessä pihallamme.

 -Ja minä olen aina halunnut tehdä näin, Eetu sanoo ja viskaa minua lumipallolla.

 -Törkimys, nauran ja viskaan takaisin.

 Ilta saapuu nopeasti meidän peuhatessa lumen keskellä.

 -Minulla on kylmä ja nälkä, mennään sisään, Eetu valittaa.

 -Hyvä on, vastaan myös vatsan kurniessa.

Osa pariskunnan alkutaipaleesta.