43. Eteenpäin

 Seuraavat viikot menivät kuin sumussa.

 Meiju ei paljoa makuuhuoneestaan poistunut.

Emily hoiti suurimmaksi osaksi Elisaa vaikka oli itsekkin hyvin masentunut veljensä poismenon takia. Mutta jonkun oli pakko yrittää olla vahva.

Meiju sai pitkin päivää kamalia itkukohtauksia ja oli muutenkin aivan lopussa.

 Emily yritti keksiä mahdollisimman paljon tekemistä, etteivät ajatukset harhailisi Eetuun.

 Emily kiintyi nopeasti pieneen Elisaan, mutta aina tyttöön katsoessaan hän näki veljensä niistä ruskeista silmistä.

 -Ei Elisa. Pois heti sieltä lätäköstä, Emily komensi kun huomasi mihin tyttö oli pyllähtämässä. Elisa oli nopea askeleissaan kun huomasi, että Emilyn ajatukset lähtivät harhailemaan.

 -Kuules nyt pikkuneiti, Emily nuhteli ja pyöritti tyttöä ilmassa.

 Suurimmaksi osaksi heidän ruokansa oli noutoruokaa. Meijuhan se tämän talon kokki oli, mutta hänestä ei saanut mitään irti.

 Iltaisin Emily ja Meiju katselivat yhdessä elokuvia ja söivät. Elisa yleensä leikki sohvan takana leluillaan.

 Yhdeksän aikaan Elisa ilmestyi sohvan viereen haukoittelemaan.

 -Taitaa olla tytön nukkumaanmenoaika, Emily tuumasi ja nousi ylös.

-Voin minäkin käydä hänet laittamassa, Meiju sanoi väsyneenä.

 -Eikun anna minä käyn. Katso sinä elokuva loppuun, Emily sanoi ja harppoi tytön luokse.

 -Sanos äitille öitä, Emily sanoi.

-Ööitää, tyttö hihkaisi.

-Öitä kulta, Meiju sanoi takaisin.

 -Haluun, että äiti tulee lukemaan tadun, Elisa sopersi.

-Äiti lukee huomenna, Emily tyytyi vain vastaamaan.

 -Minulla on isii ikävä, tyttö sanoi ja katsoi Emilyä kosteilla silmillään.

 -Meillä kaikilla on kulta. Koita nukkua, Emily vastasi.

 -Älä mee, tyttö kyynelehti.

-Kauniita unia, pupujussin kuvia, Emily lausui ja Elisan kasvoille kohosi pieni hymy.

 -Laitappa sitten pää tyynyyn, Emily sanoi ja lähti.

 Elisan nukuttamisen jälkeen Emily meni siivoamaan pizzanjämät olohuoneesta.

 Meiju pitäisi saada pian taas jaloilleen, että tämänkin perheen arki lähtisi käyntiin, Emily pohti.

 Seuraavana päivänä Emily pyysi Meijun keskustelemaan kanssaan.

-Mitäs sanot jos sinä ja Elisa tulisitte minun mukanani vähäksi aikaan Appaloosa Plainsiin? Emily ehdotti.

 -Voit olla oikeassa.  Haluaisinkin kotiin. Haluaisin pitkästä aikaa nähdä Thomasin ja Ethaninkin, Meiju vastasi.

-Niin. Heilläkin on varmasti ikävä sinua, Emily totesi.

-Mutta jos palaan kotiin, luulen, että tänne tulo takaisin on todella vaikeaa, Meiju sanoi.

 -Onko sinun pakko palata? Emily kysyi.

-On. Eetu on ostanut tämän talon. Minä haluan asua täällä, mutta tuntuu, että täällä on liikaa muistoja, Meiju sanoi.

-No, jos täällä vaikka remontoisi. Vaihtaisi huonekalut ja niin edespäin, Emily pohti.

-Niin. Pitää miettiä, Meiju vastasi.

 Myöhemmin samana päivänä he lähtivät ajamaan kohti Appaloosa Plainsia.

***Meiju kertoo***

Vuodet vähän vierähtivätkin kotipuolessa ollessa. Elisa on nyt seitsemän vuotias ja aloittaa pian ala-asteen. Päätin, että nyt on aika palata kotiin. Astun portaita ylös sydän jyskyttäen, miltäköhän siellä näyttää? Äiti ja isä kävivät viime viikolla tekemässä remonttia, joten ei siellä ainakaan samanlaista pitäisi olla kun viimeksi täältä lähdettyäni.

-Äiti, missä me ollaan? Elisa kysyy takaani.

-Kotona, vastaan.

 Avaan oven hitaasti ja astun sisään.  Niin erilaista, mutta silti niin samanlaista.

 -Täällä on aika pinkkiä, Elisa toteaa sisään työnnyttyään.

-Kaipaan värejä ympärilleni, sanon.

 -Mitäs pidät? kysyn.

-Ihan ok, Elisa toteaa ensisilmäyksellä.

 -Miksei me voitu jäädä mummon ja papan luokse?

-Ei me oltaisi siellä loputtomiin voitu asua, sanon.

-No miksei muutettu siellä johonkin? Elisa jatkaa.

 -Haluan asua täällä talossa minkä isä osti meille, vastaan.

-Tämä ei näytä samalta, Elisa vastaa hiljaa.

-Muistatko sinä muka miltä täällä näytti? kysyn ihmeissäni.

-Vähäsen. Muistan, että täällä oli vihreät seinät ja tuosta katosta roikkui jokin esine, Elisa selittää.

 -Niin. Tuolla on huoneesi käy ottamassa ulkovaatteet pois, sanon ja osoitan tytön huonetta kohti.

-Minulla oli huone mummon ja papankin luona, Elisa kuiskaa.

-Se oli minun ja Tuukan vanha, totean.

 Käsi täristen avaan makuuhuoneeni oven. Se on melkein samanlainen kuin ennenkin. Seinille ei ole tehty mitään. Joitakin huonekaluja on vaihdettu, mutta tyyli on sama kuin ennenkin.

 Kyllä minä selviän. Eetun kuolemasta on jo pitkä aika.

Toipumiseni kesti kyllä kauan. Kotipuolessa kävin viimeviikkoon asti terapiassa. Kävin kriisin monia eri vaiheita läpi.

 Huoneessaan Elisa katseli ympärilleen. Huone oli kyllä nätti, mutta tyttöä harmitti kun muualta taloa kaikki isän sisustama oli poistettu. Ei hän isästä paljoa muistanut, mutta vähäsen muisti. Mutta nyt se kaikki vähäkin oltiin hävittämässä.

 -Mitä mietit? kysyn Elisalta kun tulen hänen huoneeseensa.

 -Minua harmittaa kun olet poistanut täältä kaikki muistot isästä.

Sydäntäni kylmää. Olen ajatellut vain itseäni tämän kaiken muutoksen keskellä.

-Anteeksi kulta. Mutta täällä sinun huoneessasi on vielä isän laittama paneeli ja lattia. Ja tuo nukkekoti tuossa, se on isän ostama ja tuo matto myös.

-Olen iloinen, että ne säilytettiin, Elisa mumisee.

 -Voit kiittää siitä mummoa. Hän varmasi tiesi, että haluat pitää ne. Mennään iltapalalle, sanon.

 Kyllä se tästä. Keittiötä ei ainaskaan ole muutettu yhtään, mietin kun kävelen sinne.

 -Sinun tekemäsi letut ovat maailman parhaita, Elisa kehuu toista lautasta syödessään.

-Kiitos kulta.

 -Syöhän reippaasti, että päästään nukkumaan, sanon ja nousen pöydästä.

 -Voitko tiskata munkin oman? tyttö kysyy.

 -Joo, mutta mene pesemään hampaat sillä välin.

Enköhän minäkin pian totu täällä olemiseen taas. Ja Elisa varmasti myös.

 Iltatouhujen jälkeen luen Elisalle vielä iltasadun.

 -Ja sen pituinen se, sanon, mutta huomaan, että tyttö onkin nukahtanut. No tämä päivä on varmasti ollut rankka hänelle.

 -Rakastan sinua, kuiskaan ja suukotan häntä vielä poskelle.

 Kömpiessäni omaan sänkyyn minulla on hiukan haikea olo.

 Eetun poismenosta on jo kauan, mutta kaipaan häntä silti vielä niin paljon. Luulen, että ensimmäinen viikko tulee olemaan raskas tässä talossa.

~