10. Väsymystä

                                                            ***Juuso kertojana***

Seuraavana päivänä istuimme taksissa matkalla kotiin. Anetella oli pieni poikavauva sylissään. Meidän lapsemme. Tämä oli aika ihmeellistä. Tottuisinkohan tähän?

-Ajattele meillä on oma lapsi, Anette kuiskasi samalla kun syötti poikaa.
-Niin, sanoin hämilläni. Niinhän meillä nyt oli.

   -Nukuhan nyt pikkuinen. Äiti ja isä ovat aivan tässä lähellä, Anette kuiskaili pojalle ja silitti tätä.

 -Voi Juuso olen niin onnellinen. Me olemme nyt oikea perhe, Anette sanoi ja kiepsahti kaulaani ja painoi huulensa omilleni.
-Niin, vastasin jälleen. En osaa sanoa muutakaan. Olen ihan pihalla.

  Arki ei osoittautunut edes Anetelle niin hehkeäksi kun hän oli kuvitellut meidän pienen perhe-elämämme.

  Hän oli väsynyt. Huomasin sen kyllä. Hän ei jaksanut pitää itsestään enää yhtään huolta. Juurikasvu alkoi tehdä tehtäväänsä ja vaatteet olivat lukion liikuntatunneilta tutut.

  Kaikki aika meni Miroon.

 -Voisitko vähän auttaa? Anette tiuskaisi.
-Kohta, luen ekana tämän.

 -Ota nyt tämä, Anette sanoi ja työnsi poikaa syliini.
 -Etkö sinä nyt voisi tämän kerran, murisin.
-Ai tämän kerran? Anette sanoi ivallisesti.

  -Oletko vihainen jostain? kysyin murjottavalta Anetelta.
-En, Anette tuhahti.

  Sillä samalla hetkellä Miro päätti saada itkukohtauksen. Korvia koskeva meteli.
-Etkö voisi auttaa? valitin.
-Yritäppä ite, Anette vastasi kyllästyneenä.

-Selvä. Olet siis vihainen, totesin ennemmin kuin kysyin.

 -Hys nyt, yritin hyssytellä poikaa.

 Vihdoin Miro nukahti syliini ja sain lasketuksi hänet pinnasänkyyn.

  -Minä aion palata kouluun, Anette ilmoitti.

-Mitä? Ethän sinä nyt voi?
-Minulla on vain kaksi kurssia suorittamatta. Aion valmistua. Sinä saat jäädä tänne Miron kanssa, Anette ilmoitti. Tästä ei siis keskusteltaisi?
-Mutta minähän olen avustamassa isääsi hotellilla? yritin.
-Isä kyllä antaa sinulle vapaata siksi aikaa, että saan koulun käytyä.
Totta, varmasti antaisi. Max antaisi minulle vaikka vuoden vapaata, jos Anette niin pyytäisi. Ihan vain minun kiusaksi. Ihan kun ei olisi tarpeeksi vaikeeta tehdä töitä Aneten isälle, joka ei selvästikkään pitänyt minusta.

  Anetesta tuntui, että hänen elämänsä pyöri tällä hetkellä asunnon pyörittämisessä. Ja se jos mikä oli väsyttävää.

  Saavuin kotiin pitkän työpäivän jälkeen ja minulla oli väsynyt olo. Olin saanut arkistoida kaikki Maxin paperit! Löysin Aneten nukkumasta.

 -Nukutko sinä? Oletko tehnyt edes ruokaa? kysyin.

  -No en ole ehtinyt! Anette tiuskaisi.
-Mutta olet ollut kotona koko päivän! tiuskaisin.
Sitten Anetella paloi hermo hän juoksi huoneeseemme ja tuli sieltä vaatteet päällä ja lapsi sylissään takaisin.
Ja viuh vain ja ulko ovi kävi.

  -Mitä sinä nyt? juoksin perään.
-Minä olen kyllästynyt sinuun! Minä lähden kotiin! Anette tiuskaisi.

-Et voi olla tosissasi? hölkkäsin Aneten rinnalla kun hän käveli ripein askelin eteenpäin.
-Olen minä, mene tiehesi.
-En varmana mene. Tulen mukaasi, vastasin.
                                         
                                                     ***Anette kertojana***

 Seisoin isän takapihalla ja hengitin raikasta ilmaa. Ilmat olivat kylmenemässä, vaikka eihän täällä koskaan kamalan kylmä ollut kun ei tullut kunnon talvea, mutta kyllä ilmat sentään viilenivät. Oli ihanaa olla kotona, kunpa ei tarvitsisi lähteä koskaan.

 Vein Miron Juusolle ja päätin uida vähän aikaan. Koskakohan olin viimeeksi kuullut omat ajatukseni. Siitä oli pitkä aika. Täällä sain olla yksin, vaikka Juusokin oli täällä. Mutta ei hän kehdannut täällä poikaa minulle työntää kun isä katsoi vierestä.

 Koska minun ja Juuson välit olivat muuttuneet tälläisiksi. Syy ei ollut Mirossa. Sovimmekohan me oikeastikkaan yhteen. Minähän melkein pakotin Juuson naimisiin kanssani? Ja myös seurustelemaan?

 -Kultaseni sinun pitäisi tehdä itsellesi jotakin. Vaikka sinulla onkin nyt lapsi ei se tarkoita sitä ettet saisi hemmotella itseäsi välillä, äiti sanoi kun näki rynsistyneen olomuotoni kun tuli töistä.

 -Minulla ei vain ole aikaa sellaiselle. En osaa edes kuvitella miten isä pärjäsi yksin?
-Eihän ollutkaan yksin, minä autoin häntä paljon, äiti vastasi.
-Niin. Tiedän kyllä. Lähdemme huomenna takaisin kotiin ja yritämme selvittää asiamme.
-Se on mukava kuulla. Katso jos löydät vaatekaapistani jotain muuta päällepantavaa. Näytät aivan siltä kuin olisit tullut ylä-asteen liikuntatunnilta, äiti naurahti.
-No kiitos vaan.

 Ah, oma sänky. Juuso saa nukkua tämän yön alakerran sohvalla ja vahtia Miroa. Haluan vähän omaa tilaa. Huomenna palaan takaisin arkeen.

 Aamulla kaivoin äidin vaatekaappia ja löysin ihanan mekon. Tuntuu kuin olisin aivan turhaan pukeutunut mustaan monta vuotta.

 Vanhojen tavaroideni joukosta löysin myös onnekseni vanhan hiusvärin.

Vedin syvään henkeä. Nyt olisi aika palata kotiin, ehkä saisimme tämän toimimaan?

 Vihdoinkin koitti se päivä, että lukioni oli käyty. Sain huhkia hikihatussa kolme kuukautta, että sain kaikki tehtävät tehtyä mitkä olivat jäänet roikkumaan raskausajalta.

 -Minä tein sen!

 -Niinhän sinä teit sen, Juuso virnisteli minulle.

 -Olen niin ylpeä sinusta, Juuso kuiskaili korvaani.
-Oletko?
-Olen ja minä rakastan sinua.

 -Vaikka meillä on enemmän huonoja kuin hyviä päiviä? kysyin varovasti.
-Siitäkin huolimatta ja onhan meillä hyviäkin päiviä, Juuso kuiskasi ja suuteli minua.


Kymmenes osa:)