22. Tahdon vaiko tahdonko?

 ***Holly kertoo***

 Miron mentyä lösähdin sängylle ja annoin kyynelieni valua. 

Minua sattui sydämeen kauheasti.

Tarkoitukseni ei ollut olla niin töykeä.

En ymmärrä miksi muutun niin täysin kun Miro on lähettyvillä?

 Ei minun täytyy nyt ryhdistäytyä! Patistin itseäni.

Nousin vaivalloisesti ylös.

Minun on lähdettävä.

Nyt, heti, tänään.

 Putsasin kasvoni meikeistä ja kaivoin koulupukuni vaatteiteni joukosta. Letitin vielä hiuksenikin tiukalle letille. Olin ollut jo tarpeeksi kauan täällä, nyt olisi aika palata takaisin normaaliin elämään.

 Ovi kävi ja kuulin kun isä saapui huoneeseeni.

 -Miksi sinulla on koulupuku päälläsi? isä kysyi hämmentyneenä.

-Aion palata takaisin kouluun, vastasin.

 -Tänäänkö? Miksi ihmeessä?

-Minulla alkaa olla jo ikävä kavereita. Enhän tunne täältä ketään, valehtelin.

-Niinkö? Miksi Miro kävi täällä? isä uteli.

-Äh, hän kävi hyvästelemässä minut, vastaan epäröiden.

-Niinköhän? isä pohti.

-Viethän minut asemalle?

-Tietenkin, jos kerran haluat.

Emme puhuneet mitään koko matkan aikana.

-Oletko nyt aivan varma, että haluat lähtä jo nyt? Sinulla olisi ollut vielä kaksi viikkoa aikaa.

-Kyllä, olen aivan varma.

-Eihän sinun ja Miron välillä tapahtunut mitään ikävää? Hän lähti aika kiihtyneenä meiltä.

-Unohda nyt se Miro. Sillä ei oo mitään merkitystä lähtöni kanssa. En muuten tule kotiin seuraavalla lomalla. (Enkä sitä seuraavalla, ajattelin)

-Sepä harmi, no menehän nyt, isä totesi.

-Hei hei.

***Parin vuoden päästä***

-Yritä nyt edes vähän hymyillä. Ihmiset olettavat, että tälläiset hetket ovat onnellisia, Miro jupisi minulle.

-Yritä itse. Et itsekkään näytä miltään rakastuneelta sulhaselta, tiuskaisin.

-Meistä tulee olemaan huomenna etusivun juttu, joka lehdessä. En halua ihmisten ajattelevan, että olen pakottanut sinut tähän.

-Mutta sinähän olet! kivahdin.

-No en takuulla ole! Se oli oma päätöksesi. En voi sille mitään, että isäsi ja minun perheeni mielestä tämä on loistava idea, Miro sanoi minulle.

-En varmasti tule ikinä tottumaan siihen, että kasvoni löytyvät jostain juorulehtien sivulta, marmatin.

-Siinä on se haittapuoli, kun omistaa paljon rahaa, Miro vastasi.

Ja nyt siihen miten olen joutunut tähän tilanteeseen.

 Lukion loputtua jouduin palaamaan takaisin kotiin. En ollut käynnyt kertaakaan kotona sen jälkeen kun silloin teininä lähdin.

Olin hieman ihmeissäni siitä miksi minut ja isä oli kutsuttu Blancoille.

Mutta pian asia selvisi, valitettavasti.

 -Ette voi olla tosissanne? Joku järkiavioliitto jonkun hotellin takia! kiljuin melkein.

 Asia siis selvisi minulle. Aneten isä Max oli kuollut. Ja nyt Miron ja Manun pitäisi ottaa johto hotelli-konsernista. 

Ja miten minä tähän liityn? No...

Koska isäni on yksi osakkaista, he haluaisivat siirtää kaikki osakkeet takaisin perheen piiriin. Ja koska minä tulisin joskus perimään isäni osakkeet olisi järkevää tässä vaiheessa minun naida joku perheen jäsen. Niin muiden osakkaiden kanssa ei tarvitsisi ruveta neuvottelemaan osakkeiden myymisestä vaan ne siirtyisivät hiljaisesti Mirolle. Tai siis oikeastaan minulle, mutta kun olisin Miron kanssa naimisissa ne olisivat meidän yhteisiä tai jotain sinne päin. Ymmärsin ehkä puolet.

 -Rauhoitu Holly! Tässä on kyseessä meidän kaikkien tulevaisuus, isä komensi.

 Miro ja Manu mulkoilivat toisiaan pöydän toisella puolella.

-Miksei Manu voisi mennä Hollyn kanssa naimisiin? Miksi minun pitäisi? Miro valitti.

-Mietippä sitä, Manu tuhahti.

-Siksi, että sinä olet perheen vanhin poika, Juuso murahti vastauksen.

 -Sitä paitsi, minä olen jo kihloissa, Manu sanoi.

-Niin sellaisen kanssa kenet olet itse saanut valita, Miro tiuskaisi.

-Minäkun luulin, että valitsisit Hollyn joka tapauksessa jos saisit valita, Manu nauroi.

-Ole hiljaa! Miro huusi.

 Miron ja minun katseet kohtasivat vain kerran koko keskustelun aikana. Miron silmissä välähti jäinen katse.

 -Minä en todellakaan ryhdy tälläiseen, sanoin ja nousin rymisten pöydästä.

-Holly istu alas! isä komensi.

-Minä olen jo yhdeksäntoista. Sinulla ei ole oikeutta päättää tälläisistä asioista minun puolestani.

 Jollain ihmeellisellä tavalla nuo hullut ihmiset saivat minut suostumaan tähän rakkaudettomaan avioliittoon. Huomasin kierteleväni katsomassa asuntoja Miron kanssa.

 Asunto on kyllä hieman väärä sana tästä lukaalista.

 Katselin tyhjää avaraa huonetta, jota ei ollut vielä remontoitu.

 -Tästä voisi tulla sinun maalaushuoneesi, Miro pohti ääneen.

Olin jo pitkään halunnut taiteilijaksi. Pelkäsin, että joutuisin itsekkin sinne hotelliin töihin kun suostuin tähän.

 -Oletko tosissasi? Että voisin saada ihan huoneen sitä varten, kysyin ja yritin olla välinpitämätön.

-Tietenkin. Saat minun puolestani maalata niin paljon kuin haluat. Eikait meidän molempien tarvitse olla hotellilla töissä? Miro vastasi.

-Toivottavasti ei, koska minulla ei ole aikomustakaan, vastasin.

-Tiedän, Miro sanoi kuivasti.

-Mutta kuule. Mihin ihmeeseen me tarvitsemme näin ison talon? Meitä on kaksi ja näitä huoneita on todella paljon, kysyin ihmetellen.

Miron poskia kuumotti. Hän oli samaa mieltä, eivät he näin isoa taloa tarvitsisi. Kerrostalo asunto riittäisi ihan hyvin, mutta ei. Äiti ja isä olivat eri mieltä. He olivat varmoja, että Miro ja Holly rupeaisivat heti perhettä perustamaan. Miro oli eri mieltä. Jos he nyt koskaan perustaisivat mitään oikeaa perhettä.

-Eikö ole kivaa kun on tilaa? Tule mennään katsomaan vielä alakertaa, Miro vaihtoi puheenaihetta.

-Tässä voisi olla olohuone, Miro sanoi.

-Ehkä, myönsin.

Talo oli valtava.

 -Tiedän, ettet suunnitellut tämän menevän näin, mutta uskon, että teistä voi tulla onnellisia kun totutte tilanteeseen, Anette selitti minulle.

 -Älä minusta huolehdi. Pärjään kyllä.

Osa syy siihen, että suostuin tähän oli varmasi Anette. Minun kävi häntä sääliksi. Hän oli aivan surun murtama isänsä kuoleman takia.

Kävi selväksi, että Max oli tehnyt oudon testamentin, Miro saisi hotellin johdon heti kun olisi naimisissa. Tästä tämä outo hoppu siis, koska hotellille oli tullut paljon ostotarjouksia Maxin kuoleman jälkeen. Ja tämä koski minun perhettäni yhtä lailla kun Mironkin perhettä. Joten siinpä vasta ajatus; tehdään meistä uusi perhe.

 -Oletko valmis? Vielä ehdit juosta karkuun, Miro sanoi piikikkäästi.

-En minä ole mihkään juoksemassa, tehdään se. Mennään naimisiin, sanoin.

 Eli tässä sitä nyt ollaan.

Seuraavaksi nähdään miten parin arki rupeaa rullaamaan :D