24. Kysymyksiä

***Miro kertoo***

 Hollyn ja minun välini olivat parantuneet huomattavasti sen jälkeen kun juttelimme. Meidän välillämme oli silti vielä jännitettä. 

Hollystä oli taas viime aikoina tullut sulkeutuneempi. 

Vietimme kyllä enemmän aikaa keskenämme, mutta emme me paljoa kommunikoineet. Holly usein istui seuranani kun laitoin meille ruokaa töiden jälkeen.

 Vaikka Holly oli siinä hän ei ollut läsnä. Tuntui kun hän olisi jossain aivan toisessa ulottuvuudessa. Hänen silmissään kimalsivat välillä kyyneleet ja olin aivan neuvoton. Tunsin itseni hyödyttömäksi. Enkö todellakaan voisi tehdä tuota tyttöä onnelliseksi? Minä todella haluaisin yrittää, kumpa hän vain ymmärtäisi sen ja antaisi minun yrittää murtaa jäänsä.

 Hiljaisuus oli sanoinkuvaamatonta. Haarukka ja veitsi vain kolahtelivat.

 -Tuota... Onko kaikki hyvin? Voit kyllä kertoa minulle jos jokin on pielessä, uskaltauduin kysymään viimein.

 -Turhaan huolehdit. Kaikki on hyvin, Holly sanoi ja loihti hymyn tapaisen kasvoilleen.

Miksei hän voi jakaa huoliaan kanssani? Enhän minä muuten voi auttaa.

 Holly nousi pöydästä ja keräsi astiat.

-Kyllä minäkin olisin ne voinut laittaa, sanon.

-Mitä turhia. Sinä olet tehnyt pitkän päivän töissä. Näin voin vähän helpottaa työtaakkaasi, Holly sanoi rauhallisesti.

 Arki meni eteenpäin tavalliseen tapaan. Holly maalasi ja minä kävin töissä.

 Vapaa päivinä tykkäsin puuhailla puutarhan parissa. Siinä sain ajatukseni nollattua tästä kaikesta.

Eräänä iltana selailin vanhaa perhealbumia ja silmiini osui vanha kuva.

Minä ja Holly pieninä. Se oli otettu silloin kun Holly oli miellä hoidossa.

Hymyntapainen nousi huulilleni. Olin silloin tosi ihastunut Hollyyn, mutta olin tosi töykeä, etten vain olisi paljastanut tunteitani. Olisinkohan ollut silloin kahdeksan vai yhdeksän?

Silloin kun olisimme tiennyt mihin joudumme. Holly oli niin kiltti lapsi. Mieleeni palasi yö jolloin olin herännyt Hollyn itkuun. Silloin olin tajunnut, että tykkään Hollystä todella paljon.

Holly oli huomaamattaan ruvennut maalaamaan muotokuvaa Mirosta.

Hänen ajatuksena olivat ihan jossain muualla.

Hän ei tarvinut edes mallia. Aina kun hän painoi silmänsä kiinni hän näki Miron edessään.

 Hänen pitäisi kertoa Mirolle ja pian. Muuten hän menettäisi järkensä. Mutta häntä jännitti niin paljon. He olivat olleet vasta niin vähän aikaa yhdessä, että ajoitus oli todella huono.

 Holly säpsähti kun huomasi minun saapuneen huoneeseen. 

Minua rupesi hirveästi hymyilyttämään kun huomasin miksi Holly säikähti minua. Hän maalasi kuvaa minusta.

 Holly oli aivan punainen.

-Et saisi noin vain hiiviskellä tänne, Holly sanoi nolona.

-Anteeksi, teki mieli vain tulla kurkistamaan mitä maalaat tällä kertaa.

 -Ei keskeneräisiä töitä saa tulla katsomaan, Holly sanoi naamapunaisena.

-Eikait sitten niin, vastasin virnuillen.

 -Minun olisi varmaan pitänyt kysyä sinulta lupa, Holly sanoi.

-Höpsis, saat maalata minusta vaikka sata taulua jos haluat, sanoin ja suukotin Hollya.

Holly oli oudon säikky nykyään. Hän oli kuin varpaillaan seurassani. Enkä keksinyt mitään syytä miksi?

 Luulin, että olimme päässeet jonkinlaiseen yhteiymmärykseen.

Holly katseli valmista maalaustaan. Hän rakasti Miroa. Nyt hän uskalsi sen tunnustaa istelleen.

Kaikki oli käynyt vain niin äkkiä, että hänestä tuntui, ettei hän pysynyt perässä.

Viikot kuluivat ja Holly tunsi olonsa vielä kurjemmaksi. Tänäänkin hän oli oksentanut jo neljä kertaa. 

 Nyt olisi jo aika puhua Miron kanssa. Nyt kun sitä ei huomannut vielä päälle päin. Mutta mitä jos Miro ei pitäisi tästä yllätyksestä? Mitä jos Miro jättäisi hänet? Hän ei kestäisi sitä.

 Töistä tullessani näin Hollyn taas katselemassa seiniä. Tästä oli tehtävä loppu. Tänään minä haluaisin vastauksia.

 -Nyt kerrot mikä on. Minä en kestä tätä kun en ymmärrä mikä sinua vaivaa, sanoin ääni kuuluen huolestuneisuutta.

 En osannut odottaa sitä liikettä minkä Holly teki. Hän kapsahti suoraan kaulaani ja puhkesi itkuun.

 -Noh, kaikki hyvin. Minä olen tässä, vakuuttelin.

Holly koitti sanoa jotain kyyneleidensä välistä, mutta en saanut mitään selvää.

 -Rauhoitu ja kerro rauhassa. Minä kyllä kuuntelen.

 Holly nyyhkytti kunnes sai viimein kasattua itsensä ja pamautti.

 -Minä olen raskaana.

-Mitä? Outo tunneaalto vyöryi ylitseni.

 -Sehän on mahtavaa, sain sanottua.

 Kaappasin Hollyn syleilyyni oudon tunteen vallatessa mieleni.

 -Minusta on hienoa, että saamme lapsen, sanoin ja katsoin Hollya suoraan silmiin.

 -Onko? Holly kysyi epäröiden.

-Tietenkin, vastasin. En ymmärrä, tämänkö takia Holly oli ollut niin omituinen pitkään.

-Eikö tämä tullut vähän liian äkkiä? Holly kysyi epäröiden.

 -Ei. Minulle on aivan sama koska me saamme lapsen. Kunhan saan sen rakastamani naisen kanssa, sanoin.

-Rakastamasi? Holly kysyi hämmästyneenä.

-Niin. Holly minä rakastan sinua.

Hollyn naamalle kohosi iso hymy.

-Niin minäkin sinua. Tosi paljon, Holly sanoi ja syöksyi syliini.

Kahdeskymmenesneljäs osa ;)