Thomaksen ja Ethanin syntymän jälkeen kotona oli ollut kiireistä. Työhuoneestani tehtiin pojille huone ja minun työpisteeni siirrettiin käytävälle. Miten ironista kun ajattelee, että kun kävimme katsomassa tätä asuntoa Hollyn kanssa pidimme tätä liian isona ja nyt lapsille ei ole tarjota edes omia huoneita. En voisi pyytää Hollya luopumaan maalaushuoneestaan koska hän on aina kotona.
Teen työni nyt väliaikaisesti kotona koska en voi jättää Hollya lasten kanssa yksin. Voin kyllä sanoa, että olen itsekkin aivan äärirajojeni huipulla. Lasten ja kotitöiden lisäksi minulla on omakin työni. Joten silloin kun lapset nukkuvat istahdan tietokoneen ääreen.
-Isä, kuulen viereltäni Tuukan äänen.
-No mitä? vastaan esikoiselleni.
-Mulla on tylsää, Tuukka kertoo.
-Isä ei ehdi nyt leikkiä. Isällä on kauheasti töitä nyt, selitän.
-Aina. Et ehdi leikkiä koskaan. Teet aina töitä tai olet niiden vauvojen kanssa. Ovatko ne tärkeempiä? Tuukka kysyy loukkaantuneena.
-Eikö niitä voisi laittaa takaisin äitin masuun? Tuukka kysyy.
-Ei. Thomas ja Ethan ovat nyt osa perhettä. Sinä olet nyt isoveli, selitän Tuukalle, joka ei oikein ymmärrä.
-Äitillä ei ole enää yhtään aikaa minulle tai Meijulle, Tuukka valittaa.
-Se ei tarkoita sitä etteikö äiti rakastaisi teitä yhtä paljon, vastaan ja huokaisen. Tämä on tosi väsyttävää. Meille kaikille.
Vaikka Tuukka ja Meiju ovatkin nyt vähän isompia he ovat vielä pieniä lapsia ja tarvitsevat paljon
Kuulen askeleita takaani.
-Minulla olisi vielä ihan hirveästi töitä, vastaan ja tunnen kuinka Tuukka nojaa tiukemmin minua vasten. Lapset ovat saaneet kuulla paljon viime aikoina minun ja Hollyn riitelevän.
-Tietysti, mutta ymmärrätkö, että käteni ei riitä kaikkeen. Ruokin juuri Tuukan ja Meijun ja pesin pyykkiä ja pikkupojat pitäisi vielä syöttää ja vaihtaa vaipat. Minulla on vain kaksi kättä, Holly sanoo ääni kuuluen kireyttä.
-Hyvä on, hyvä on, sanon ja lasken Tuukan lattialle.
-Mene pitämään siskolle seuraa, sanon pojalle ja suukotan häntä päälaelle.
Holly istahtaa sohvalle Thomaksen kanssa ja antaa minun mennä ottamaan Ethanin vuoteesta.
Katson tuhisevaa poikaani ja hymyilen. Olen ehkä väsynyt, mutta rakastan perhettäni.
-Olen kiitollinen, että olet kotona lasten ja minun kanssa, Holly sanoo yllättäen.
-Tiedän, mutta jossain vaiheessa minun on pakko palata takaisin töihin.
-Ymmärrän, mutta en pärjää yksin. Kahden kanssa se vielä meni, muttei neljän, Holly vastaa.
-Tiedän.
Nostan pojan varovasti syliini. Että hän onkin pieni.
Katson Hollya ja huokaisen. Tiedän, ettei hän suunnitellut tälläistä tulevaisuutta, mutta tässä sitä nyt ollaan. Neljän lapsen kanssa. Ja toivoa saattaa, että niitä ei tule vähään aikaan lisää.
Istahdan Hollyn viereen sohvalle. Olemme molemmat hetken aivan hiljaa ja nautimme rauhallisuudesta joka on nykyään niin harvinaista.
-Vielä parivuotta niin Tuukka ja Meiju aloittavat koulun, sanon hiljaa.
-Niin. Tiedätkö mitä, osa minun luokkakavereistani asuu vieläkin kotona ja meillä on jo neljä lasta. Olemme vasta 24-vuotiaita, Holly selittää.
Ajatus järkyttää minua. Se on totta. Hyvänenaika sentään. Olemme itsekkin vielä niin nuoria, mutta sellaista se nyt on.
-Mutta siinä vaiheessa kun he rupeavat perustamaan perhettä meidän lapsemme muuttavat jo pois kotoa, sanon ja naurahdan.
-Hauskaa, Holly lausuu.
-Mennään syöttämään pojat, sanon ja nousen.
Alakertaan päästyämme Thomas puhkeaa raikuvaan itkuun.
-Minä olen niin väsynyt, Holly sanoo itku kurkussa.
-Minä tiedän sen, mutta koita jaksaa, sanon.
Holly vaimentaa itkevän pojan lämpimällä vellillä. Tälläistä arkemme on ollut jo pitkään. Tosin tällä kertaa hoidettavana on kaksi suuta enemmän.
Ethan on lapsistamme nuorin. Hän on saman luonteinen kuin Tuukka. Rauhallinen ja hiljainen. Ethan imee silmät ummessa velliä tuttipullosta.
Holly katsoo minua silmätarkkana kun röyhtäytän pojan. Hän on väsynyt niinkuin minäkin, mutta tiedän, että hänkin rakastaa jokaista lastamme.
Holly nostaa Thomasin ilmaan ja hymyilee pojalle. Kuinka saisimme välimme taas entiselle?
-Pojat pitäisi viedä nukkumaan, Holly sanoo ja silittää Thomasia.
-Selvä, vastaan ja poistun yläkertaan.
Laskemme lapset varovasti peteihinsä. Ethan tarttuu minua peukalosta pienellä sormellaan ja saa minut hymyilemään leveästi.
-Minulla on niin huono omatunto kun minulla ei riitä aika enää millään Tuukalle ja Meijulle, Holly kuiskaa.
-Se on valitettavaa, mutta pojat tarvitsevat nyt kaiken huomiosi, sanon.
-Tiedän. Mutta mekin erkaannumme toisistamme koko ajan. Välillä minusta tuntuu, että vain raskaus yhdistää meitä. Se on aikaa jolloin emme riitele keskeämme, Holly lausuu.
-Et voi sanoa noin. Olen yrittänyt parhaani, että saisimme tämän toimimaan, sanon vihaisena.
-Niin olen minäkin. Ehkä rakkaus ei vain riitä, Holly sanoo.
-Meinaatko, että meidän pitäisi erota? sanon raivoissani.
-En tietenkään. Luuletko, että haluaisin olla yksin neljän lapsen kanssa? En minä nyt sentään hullu ole! Holly sanoo.
-Mitä sinä selität? puuskahdan.
-En tiedä. Sehän tässä on kun en tiedä enää mistään mitään.
-Tule tänne, sanon ja vedän Hollyn tiukkaan halaukseen.
-Minä rakastan sinua silti tämän kaiken keskellä, Holly kuiskaa.
-Niin minäkin sinua.
Kun pojat nukahtivat Holly meni maalaamaan, mutta minun oli tultava makuuhuoneeseen lepäämään.
Olin aivan puhki keskustelustamme.
Meiju kuunteli tarkkaan kun vanhemmat lähtivät pois pikkuveljien huoneesta ja kipitti sinne.
Hän juoksi nukkuvan Thomaksen luokse.
-Se on teidän vika, että äiti ja isä riitelevät, Meiju selitti pikkukääröille.
-Voisitte palata sinne mistä tulitte, emme kaipaa teitä.
Ovi kävi ja Tuukka istahti Meijun vierelle.
-Emme saisi olla täällä, Tuukka sanoi siskolleen.
-No ei äiti ja isä meitä huomaa. He eivät välitä muista kuin noista kahdesta huutajasta, Meiju sanoi surullisena.
-Olisi aika mennä nukkumaan, sanon ja katselen kun pikkuiseni leikivät sulassa sovussa.
-Tule pois sieltä laatikosta, sanon ja nostan tytön syliini.
-Isä, ettekai te eroa? Meiju kysyy yllättäen.
-Mitä sinä tarkoitat? kysyn hämmästyneenä ja tunnen piston sydämmessäni.
-Sinä ja äiti, Meiju täsmentää.
-Mistä sinä olet tuollaista saanut päähäsi? Tietenkään me emme eroa, selitän tytölle.
-Mutta te riitelette koko ajan, Meiju sanoo ja purskahtaa itkuun.
-Rauhoituhan. Eivät isä ja äiti eroa, sanon ja silitän tytön päätä.
-Mikä Meijulla on? Holly kysyy kun saapuu alakertaan Ethan sylissään.
Tuukka luo katseen äitiinsä. -Se luulee, että te eroatte.
Holly järkyttyy poikansa sanoja.
-Mutta mistä te tuollaista olette saaneet päähänne?
-Meiltä, totean.
-Ei pikkuinen, emme me eroa, Holly sanoo nyyhkivälle Meijulle.
-Lapset taitavat olla vähän väsyneitä, sanon kun huomaan Meijun silmäluomien sulkeutuneen.
-Niin, mennään nukkumaan, Holly sanoo.
-Tule Tuukka. Mennään yläkertaan vaihtamaan vaatteita, Holly sanoo pojalle, joka pudistaa päätään.
Mutta äidin mentyä poika nousee ja kipittää perässä.
Yläkerrassa vaihdamme lapsille vielä yövaatteet.
-Koita Meiju nukahtaa, kuiskaan tytölle joka tihrustaa itkua.
-Haluun isin ja äitin väliin nukkumaan, Meiju sopertaa.
-Ei tänään pikkuinen. Isä ja äiti ovat molemmat täällä vielä huomenna, joten älä itke.
Meiju painaa päänsä tyynyyn, mutta nyyhkyttää hiljaa. Minuun sattuu kun kuulen tyttäreni itkevän.
Toisin kuin Meiju, Tuukka hymyilee leveästi kun äiti laskee hänet pitkästä aikaa vuoteeseen. Holly on ollut monet illat kiinni pikkukaksosissa, ettei ole jäänyt aikaa peitellä isompia kaksosia, mutta tänä iltana se onnistuu.
-Lapset kärsivät tästä tilanteesta, sanon kun Holly astuu huoneeseen perässäni.
-Tiedän ja olen myös pahoillani siitä.
-Meidän täytyy yrittää olla riitelemättä lasten kuullen. Ja Tuukalle ja Meijullekkin pitäisi varata enemmän aikaa, Holly huokaa.
-En ole ikinä nähnyt Meijua niin peloissaan kun tänään, sanon.
-Niin. Mutta mitään hätää ei ole koska me emme eroa. Vai mitä? Holly kysyy epävarmasti.
-Tietenkään emme eroa, vastaan väsyneenä.
-Sinun pitäisi ottaa vapaata töistä, Holly sanoo.
-Tiedät etten voi. En voi jätää kaikkea Manun vastuulle.
-Kyllä Manu ymmärtää jos otat viikon vapaata, Holly yrittää.
-En voi jättää kaikkea lojumaan, sanon.
-Sinä saat kohta burnoutin. Sinun pitäisi levätä välillä, Holly sanoo ja silittää poskeani.
-Älä sinä minusta huolehdi. Pidä vain huolta itsestäsi, sanon ja syleilen Hollya.
-Minusta tuntuu, että olemme molemmat loman tarpeessa, huokaisen.
-Yritetäähän vielä yhdessä, Holly kuiskaa.
-Aina. Emme saa luovuttaa koskaan. Mennään nukkumaan rakas, sanon.
Nyt tulikin aika masentava osa, joka olikin yhden päivän pituinen. Mutta tämä pariskunta kestää arjen haasteet!
Voi pikkuisia kun luulevat pahinta. Onneksi Holly ja Miro kestää vaikeudet. Tykkäsin osasta todella paljon.
VastaaPoistaHyvin olet kuvannut pikkulapsiarjen. Tuollaistahan se on. Väsyttää vimmatusti mutta parhaansa on tehtävä. Onneksi näitä osia tulee usein sillä odotan jo seuraavaa osaa malttamattomana.
Olet muuten kehittynyt valtavasti tuossa kirjoittamisessa.
Kiitos paljon kommentista :)
VastaaPoistaKiva osa ((: Olen samaa mieltä Tuulin kanssa kaikesta, olet kehittynyt huimasti kirjoittajana. Ja mielestäni riidat tuovat tähän taas ripauksen realistisuutta, koska aviopareilla niitä riittää oikeastikin.
VastaaPoistaJa muuten, jos seuraat minun legacya, siis Turquoiseja, niin sinne on ilmestynyt uusi osa :) Siellä Even touch the Simsisä siis.
Kiitos kommentista. On kiva kuulla, että tarina kuulostaa realistiselta, koska en halua pelkkää siirappia vaikka rakastanki kaikkee rakkaus hömppää :D <3
VastaaPoistaJa seuraan kyllä Legacyasi ja lukasinkin sen jo läpi :)